Kivun anatomia.

Kello kymmeneltä illalla on vielä niin normaali olo, että harkitsen romaanin lukemista. Supistukset alkavat uudelleen, mutta lievinä, niinkuin aiemminkin päivällä. Sanon miehelle hyvää yötä ja menen sänkyyn. Varmuuden vuoksi jätän TENS-laitteen elektrodilätkineen kuitenkin kiinni alaselkääni. 

Vuode on pehmeä, peitto raskas ja olo väsynyt. Putoilen jonnekin puoliunen utuisiin maisemiin. Havahdun välillä supistuksiin, haparoin silmät kiinni TENSin tehostusnappia ja painan sitä, kunnes supistus on ohi. Yritän nukkua, mutta kulku maisemassa on kuitenkin niin kivistä, etten pääse supistuksilta syvään uneen.

Kahdeltatoista luovutan ja kapuan alitajunnan rajoilta ylös. Mies istuu yhä olohuoneessa. Hymyilen, juttelen järkevästi ja tasaisilla äänenpainoilla. Mie voisin ehkä syödä jotakin. Ja taidan mennä suihkuun. Mee sie nukkumaan. Mies katsoo minua tutkien, mutta myöntyy; ehkä on hyvä, että hän saa vähän unta.

Menen suihkuun. Kuuma vesi tuntuu hassulta puolenyön aikaan. Vähän kuin tekisi jotain luvatonta. Ja saako sitä edes valuttaa näin vapautuneesti? Nojaan suihkukaapin seinään, vesi huuhtoo alaselkää ja vie kivun rippeet mennessään. Ei tunnu kovin kummoiselta. Seison suihkussa, kunnes kuuma vesihöyry alkaa heikottaa, happi pakenee ilmasta sen tieltä ja tulen voipuneeksi. Käärin itseni pyyhkeeseen, kuivaan hiukset. Vatsa on iso ja pinkeä kuin rantapallo, jalat hassut tikut sen alla, varpaitani en näe.

Päätän föönata hiuksetkin, kun nyt kerrankin on aikaa. Hiustenkuivaaja hurisee hämärässä tavallista kovemmin.

Sitten tartun siihen romaaniin. Ajattelen käpertyväni mukavasti sohvalle odottelemaan, ja hetkeksi se onnistuukin. Kello on noin yksi yöllä. Luen pari sivua. Sitten supistus iskee. Hyppään pystyyn, nojaan pääni sohvanpäätyyn, keinuttelen lantiota puolelta toiselle. Supistus nousee kuin vuorenseinämä, kiipeän harjalle, vedän henkeä, alaspäin pääsee kehon painolla. Menen takaisin sohvalle lukemaan. Kymmenen minuutin päästä tämä toistuu. Mutta mikäs tässä, kyllähän minä vielä jaksan.

Hypättyäni ylös vielä kolme-neljä kertaa menen herättämään miehen ja pyydän sitä laittamaan elektrodilätkät takaisin selkääni. Soitan synnytyslaitokselle. Ihan neuvoja kysyn että mitä sanotte, milloin sinne pitäisi tulla, en tahtoisi tehdä turhaa reissua. Joo, kyllä tässä vähän pitää jo hengitellä. Ai että voisi jossakin kohtaa ehkä tulla. Joo. No vielä tässä pärjätään. Puhelun aikana joudun vetämään henkeä monta kertaa, keskeyttämään puheen, nojaamaan tuolinpäätyyn. Puhun kuitenkin ilmeisesti vielä niin järkeviä ja niin selkeästi artikuloiden, että kätilö toisessa päässä ei pidä minua kovin kiireisenä tapauksena.

Mies menee takaisin nukkumaan. Ajattelen meneväni vielä hetkeksi lukemaan. 

En kuitenkaan pääse tuolinselkänojani läheltä mihinkään. Supistusten rinteet jyrkkenevät. Suljen silmät, painan rintaa leukaan, päätän puuskuttaa vielä yhden ylös. Ja vielä yhden. En aio mennä uudestaan turhaan laitokselle. Ja vielä yhden. Mitä kello on? Puoli kaksi. Taas supistus. Kyllä minä vielä jaksan, meneehän nämä. Meneehän nämä? Mitä kello on? 01:35. Apua, kuluuko aika näin hitaasti?

Kahdelta menen herättämään miehen uudelleen. Ei; meneminen on liian vahva termi. Jotenkin selviän kuitenkin makuuhuoneeseen. Ja sitten on jo kiire.

Mies kiskoo housuja jalkaan samalla kun minä yritän pysyä kasassa. Peukalo on koko ajan TENSin näppäimellä, yritän saada kengät jalkaan, mies etsii kassiin viimeisiä tavaroita. Yritän olla kuulostamatta liian hermostuneelta, tuu nyt jo, autoon mennessä pysähdyn monta kertaa matkalla, nojaan konepeltiin, en pääse istumaan. Istuminen tuntuu kidutukselta. Mies kaivaa vielä kännykkää jotakin varten taskustaan, ei mitään tommosia tosiaankaan nyt!, puuskaisen, mies katsoo minua ja toteaa että no nyt kuulostaa oikealta.

Kolmekymmentä kilometriä. Miten se on niin pitkä matka? Kidutus tuntuu kai tältä. Supistukset tulevat päällekkäin ja poikittain, ei enää vuori vaan vuoristo, laaja ja terävähuippuinen. 

Selviän jotenkin Turkuun asti. Viimeisellä suoralla ennen sairaalaa pystyn enää hokemaan mielessäni kahta sanaa, joista toisesta on tarkoitus tulla pojan nimi ja toinen on Jeesus ja sen avulla pysyn jotenkin järjissäni.

Synnytysosaston aulassa hallitun ja kootun näköinen nuori nainen selostaa kätilölle supistustensa taajuutta. Haparoin paikalle kaksinkerroin, nojaan seinään, katsekontaktin ottaminen johonkuhun on liian monimutkaista. Minut nähdessään nainen toteaa että ei mulla mitään noin akuuttia ole ja kätilö kääntyy kohti, ohjaa minut sisemmälle ja hetken tarkasteltuaan toteaa, että mäpä katson sulle salin heti valmiiksi. Saan jotenkuten sairaalakaavun päälle, toista sukkaa en enää pysty pukemaan. Kaikki on muuttunut korkeiksi vuorenhuipuiksi ja solat niiden välissä ovat enää katoavan ohuita. Puhuminen on aivan turhaa energianhukkaa.

Matka saliin on loputon. Perillä rojahdan vasten sänkyä ja huokaan: ihanaa olla sairaalassa. Ilokaasun tuoksu on kuin vanha ystävä. Vedän kaasua henkeeni kuin elämäneliksiiriä, mies häälyy jossain taustalla, kätilökin meni johonkin, jotain kysytään, saan jotenkin vastattua. Mieli on tuhansia teräviä neuloja täynnä, vuori korkeampi kuin minä, liian laaja, liian terävä. Ilokaasu leikkaa vuoresta pois joitain millejä. Jokainen uusi nousu on enemmän kuin mihin pystyn; keskellä supistusta halkean, repeän kahtia, liehun hetken tyhjässä ilmassa, tulen imetyksi kokoon uudelleen vain revetäkseni kohta samasta kohtaa, ja joka kerta olen varma, että en selviä tästä.

Loppuosa toimituksesta on jokseenkin epäselvää mielessäni. Kätilö tulee huoneeseen ja ilmoittaa asiaa tutkittuaan, että lapsi on valmis syntymään. Puolitajuissani tajuan, että en tule saamaan mitään kivunlievitystä. Minun täytyy ponnistaa, mutta menen käytännössä paniikkiin kivusta. Mä en pysty tähän, mä en pysty tähän, mä en voi, tiedotan, ja olen täysin sitä mieltä. Miten ihmeessä voisin kiivetä pystysuoraa seinämää ylös? Miten voisin kiivetä negatiivisesti kaltevaa, sileää seinää ylös? Kipu on liikaa, olen halvaantunut sen alle, lihakseni eivät ota käskyjä vastaan. Mieli rimpuilee kivun sisällä kuin hätääntynyt eläin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen menettää kehoni hallinnan hallitsemattoman kivun takia.

Lempeänluja kätilö pelastaa tilanteen. Kaisa, kato mua. Kato mua nyt. Tää ei lopu kuin sillä, että teidän lapsi syntyy. Hän kehuu minua vuolaasti heti, kun yritän tehdä jotain ponnistaakseni. Hän kertoo sentti sentiltä, mitä tapahtuu. Haparoin miehen kädestä kiinni, saan jostakin uskonrippeitä siihen, että tästä selvitään. Kahdeksan minuuttia, loputtoman pitkä ja armoton repäisy ylös vuorelle, ja sitten:

hengen salpaava näköala. Pieni pyöreä pää, ei ehtinyt rutistuksessa edes litistyä, tummat hiukset, pitkät sormet, pieni ryttyinen mies, pienet kasvot. Lapsi. Muistan huokailleeni hallelujaa ja Luojan kiitosta kun se oli ohi. Sairaalaan tulosta on kulunut noin tunti.

*

Odotin synnyttämään pääsemistä. Niin oli esikoisenkin kohdalla. Aika oli kullannut muistot, ja olin suorastaan malttamaton lähtemään taas. Toisaalta esikoisen synnytys oli erittäin hyvä kokemus, vaikka muistan suihkuun synnytyksen jälkeen haparoidessani miettineeni, että kenenköhän idea tämäkin sitten oli. 

Kipu unohtuu kuitenkin. Niinhän Raamatussakin sanotaan. Nainen ei muista synnytyskipua, kun se on ohi. 

Ennen kuopuksen syntymää ajattelin jopa jotenkin ylevästi, että ei kai synnytyskipu sentään mikään kirous ole. Pohdiskelin luomiskertomusta ja sitä, olisiko tosiaan niin, että kipu synnyttäessä on vain ja ainoastaan naiselle annettu rangaistus. Se tuntui jotenkin kohtuuttomalta, liian ankaralta, ja pohdin pitkään sitä, että ei niin voi olla – kivun on oltava jotenkin myös siunaus. Mietin, minkälaisen blogikirjoituksen kirjoittaisin kivun siunauksellisuudesta. Tai siitä, että tämä synnyttämisen tapa onkin jotenkin juuri merkityksellinen ja tärkeä.

On ehkä hyvä, etten tehnyt sitä vielä. Olisin joutunut miettimään tekstiä uudelleen. Kuopuksen syntymä kun oli vauhdikkuudessaan lievästi traumaattinen kokemus. Ei se tuntunut siunaukselta. Kipu oli suoraansanottuna hirveää. Ei varmastikaan ole niin, että tämä olisi paras tapa hoitaa lasten synnytys. Vanhan kirkon teologeistahan osalla taisi muistaakseni olla sellainen käsitys, että paratiisissa synnytys olisi hoitunut kivuttomasti (ja lisääntyminen muuten ilman seksuaalista kanssakäymistä, mutta ei siitä nyt tässä sen enempää).

Mutta ei synnytyskipu tuntunut kiroukseltakaan.

Niin. Naiselle hän sanoi: Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. (1. Moos. 3:16)

Sitä en tiedä, miksi Jumala näin päätti. Mutta kuitenkin minusta tuntuu siltä, että kivun hirveys ei ole koko totuus.

Kristuksen kanssa ristiin naulittiin joka ikinen kirous ja synnin seuraus, itse kuolemakin. Jokainen niistä on voitettu. Täytyy olla niin, että tämä nimenomainenkin yksityiskohta on sen takia huomattavasti monisyisempi asia kuin ennalta ajattelisi; tämä synnytyskipu. Todellisuus on erilainen kuin ennen Jeesusta.

Koska kyllä, tässä on siunauskin. Nyt minä alan nähdä sen. Monta siunausta. Tällaisina minä ne näen:

Tiedän taas olevani pohjattoman riippuvainen Hänestä, joka elämän antaa. Kivun keskellä rimpuillessani tiesin hyvin primitiivisellä tavalla, että sekä minun että lapsen elämä on Hänestä kiinni. Siinä avuttomuudessa ei auttanut kuin ajatella sitä Jesajan kohtaa, jonka puolivahingossa löysin ennen lapsen syntymää: Minäkö avaisin kohdun suun saattamatta synnytystä päätökseen?, kysyy Herra. – Minä, joka ohjaan synnyttäjää, estäisinkö minä häntä synnyttämästä? (Jes. 66:9).

Minä, joka ohjaan synnyttäjää. Vau. Tämän varassa olin.

Ja sitten on niin, että mitä isompi kipu, sitä korkeampi helpotus sen takana. Sanoihan Jeesus ihan itse, että nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan (Joh. 16:21).

Ei mikään todella arvokas tässä elämässä tule ilmaiseksi; ei halvalla. Kipu on hinta, jonka lapsistani maksan. Uskoisin, että tämä yhteinen kokemus lapseni kanssa sitoo häntä vielä vahvemmin minun sydämeeni kiinni.

Mutta sitten on vielä tämä viimeinen ajatus, joka tekee minut vähän hiljaiseksikin. Se menee näin: Montako kertaa lapsensa joutuu vielä synnyttämään?

Ei tämä fyysinen synnytys ollut ainoa, jonka joudun läpikäymään. Eikä tämä fyysinen kipu ainoa kipu. Tulee monta kertaa, kun minun on kivulla päästettävä lapsi kauemmas itsestäni. Monta kertaa kestettävä sitä repeämistä, joka johtuu siitä, ettei lapsi enää voi olla niin lähellä minua. Lasten on lähdettävä, minä synnytän heidät mielessäni vielä monta kertaa, repeän kahtia. Toisinaan omasta tahdostani. Toisinaan elämä tekee jotakin, joka pakottaa minua opettelemaan luopumista. Montako kertaa? En tiedä. Montako kipua? En osaa arvella.

Mutta siunaus on siinä, että olen kerran jo käynyt sen läpi. Minua on valmistettu. Vauvan hoitaminen alkaa kivusta. Tällä puolen paratiisia elämässä kipu on pitkäkestoinen vieras. Minulle on armoa, että Yläkerrasta ilmoitetaan ja opetetaan tämä asia jo niin varhain. Tiedän vähän paremmin, mihin olen ryhtynyt; minua on valmistettu siihen, mitä on tuleva.

Ja se on siunaus.

Niinpä niissä tulevissakin kipupisteissä mennään saman varassa:

Jumala minua ohjatkoon
ja jospa aina kivun jälkeen tulisi vastaan ilo.

Koska sitä, Herra tietää, on jo nyt niin paljon.