Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaKun asuin vielä kotona, lapsuudenperheessäni, keittiössämme oli vanhasta pölyhuiskasta tai varpuvispilästä irronneita varpuja, joilla kokeiltiin uunissa paistuvan kakun kypsyyttä. Muistan, miten varpu tuntui sormissa karhealta ja joustavalta. Muistan kuumuuden, joka uunista hulmahti, kun avasi luukun ja veti kakun esiin ja tuikkasi varvulla sen kullanruskeisiin kerroksiin. Jos varpuun jäi taikinaa, se kertoi siitä, että kakku oli vielä raaka ja sen piti antaa paistua vielä hetken.
Sitten perustin oman perheen, ja joskus tuntui siltä, että elämä oli yhtä kypsymisen odottelua ja kokeilua. Alkuvuosina, kun ei vielä ollut mikroaaltouuneja, ruoan kypsyminen kesti juuri niin kauan kuin se kesti. Kakkuja tuli harvoin leivottua, mutta perunakattila höyrysi hellalla päivittäin. Vuodet vierivät ja perhe kasvoi, ja pian rivi nälkäisiä teinejä odotti ruokaa. Ja äiti kokeili perunoita haarukalla: Kohta ne ovat kypsiä, pian päästään syömään!
Noiden vuosien aikana tapahtui kypsymistä myös minussa itsessäni. Elämän arki kypsytti, ja joskus sitä oli aivan kypsä, kuin ylikypsä hedelmä, väsynyt roikkumaan kiinni oksassa ja valmis irtoamaan ja tömähtämään alas maahan. Mutta toisenlaistakin kypsymistä tapahtui, hyvää kypsymistä. Kärsivällisyys lisääntyi, ymmärrys kasvoi, sydän laajeni. Noina vuosina lasten kasvaessa äitikin kasvoi, varttui lopulta lapsesta aikuiseksi.
Tai ainakin aikuisemmaksi. Sillä kyllähän se kiukutteleva, murjottava, omaa hiekkalaatikkoaan puolustava ja omiin leluihinsa tarrautuva pikkulapsikin minussa edelleen asuu. Joskus mietin, mahtaako Jumalallakin olla varpu, jolla hän kokeilee meidän kypsyyttämme. Millainen mahtaisi olla tulos, jos hän nyt tuikkaisi sen minun sydämeeni ja testaisi sisintäni? Vieläköhän löytyisi paljon raakaa taikinaa, joka tarttuu varpuun?
Löytyyhän sitä. Täällä siis kypsytään edelleen, Taivaan Isän uunissa. Mutta on hyvä tietää, että hän on taitava leipuri, joka paistaa aina oikeassa lämmössä ja tarpeeksi kauan, kypsäksi asti. Eikä hän unohda leipomustaan uuniin. Ehkä jo kohta näen hänen kasvonsa, kun hän kurkistaa uunin luukusta ja huudahtaa: – Nyt se on kypsä!
Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on (Ensimmäinen Johanneksen kirje 3: 2).
