Kirjoittanut
Jaakko Pirttiaho on Yksin armosta ry:n toiminnanjohtaja, raamattunopettaja, kirjailija ja blogisti - www.yksinarmosta.fi”Mutta kuudennesta tunnista alkaen tuli pimeys koko maan ylle. Sitä kesti yhdeksänteen tuntiin” (Matt. 27:45).
Pimeys peitti maan. Mutta ehkä se peitti ennen kaikkea taivaan.
Enkelit katsoivat pelokkaina toisiaan. He eivät olleet nähneet mitään vastaavaa. Ehkä arkkienkeli Gabriel löi suuria kolkkoja rumpuja. Valtaistuimella istuva vavahteli. Ainoa Poika huusi apua. Isä itki ja katsoi toisaalle.
Pimeys peitti taivaan. Ikuinen valon sali oli surun hunnuttama. Enkelien katseet etsivät toivoa.
Jumala särkyi. Muutaman tunnin ajan kosmos oli sijoiltaan. Jerusalemin läpi puhalsi kolkko tuuli ja rummut soivat ylhäällä.
Jumala antautui. Hän ojensi kätensä, itki ja huusi. Naulat löivät hänet puuhun, alastonta ruumista peittivät veriset piikkiruoskan sivallukset.
Poika anoi armoa. Isän kyyneleet valuivat rumpujen tahtiin. Maa vapisi, taivas järkkyi.
Pitkäperjantai päättyi Jumalan kuolemaan. Enemmän kuin atomi halkaistiin.
