Kirjoittanut
Kansanedustaja Päivi Räsäsen oikeudenkäynnillä on historialliset mittasuhteet. Mitä enemmän luetaan rinnakkain käräjäoikeuden päätöstä ja syyttäjien siitä tekemää valitusta hovioikeuteen, sitä selvemmäksi tulee arvokonflikti, jota syytteet heijastavat. Syyttäjien motivaatio on ideologinen. Se korostuu sen tosiasian johdosta, että syyttäjät eivät kyenneet ensimmäisessä oikeusasteessa osoittamaan Räsäsen teksteistä tosiasiallisia solvaavia tai panettelevia lauseita. Siksi on oletettavaa, että Räsästä syytetään aatteellisista ja uskonnonvastaisista syistä.
Asetelma on erikoinen siksi, että yleensä syrjintään, kunnianloukkaukseen tai panetteluun ja solvaamiseen liittyvät puheen rikokset ovat melko yksinkertaisia. Aikamme tapaukset liittyvät useimmiten rasismiin ja maahanmuuton vastustamiseen. Niissä syytetyn käyttämä terminologia tapaa olla suorasukaista ja kohdennettua. Kantajan on varsin helppo nostaa etenkin syyte kunnianloukkauksesta. Toisaalta rasistisissa esiintuloissa myös kiihottaminen kansanryhmää vastaan on yleensä varsin selvästi osoitettavissa.
Lähihistorian esimerkit ovat olleet melko selviä tapauksia. Kansanedustaja Sebastian Tynkkynen sai tuomion panettelusta ja aiemmin kansanedustaja James Hirvisaari tuomittiin sakkoihin kiihottamisrikoksesta koskien muslimeja halventavaa blogikirjoitusta. Vuonna 2007 Porin käräjäoikeus tuomitsi porvoolaismiehen sakkoihin kirjoituksesta, jossa solvattiin ja paneteltiin juutalaisia pitäen juutalaisten joukkotuhoa toivottavana toimenpiteenä. Noiden karkeiden esimerkkien rinnalla on kohtuutonta, että Räsäsen puheiden väitetään olevan solvaavia. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että Räsänen puolustaa perinteistä kristillistä oppia – ja syyttäjä pitää tuota oppia solvaavana.
Kriteerit syrjintälain ja kansankiihotuslain kohdalla ovat tosin erilaiset, edellisen ollessa jälkimmäistä olennaisesti lievempi. Oikeusprosessissa on erikoista, että syyttäjä on pyrkinyt häivyttämään kyseisten kriteeristöjen välisen eron. Tosin se voi johtua siitä, että syyttäjä itsekin näkee, miten vaikeata olisi tuomita Räsästä kiihottamislain perusteella. Mitä siis aatteellisuus tarkoittaa syyttäjien valituskirjelmässä ja miten sen voi osoittaa?
Ideologisen käsittelyn piirteitä
Mikä sitten tekee syyttäjien valituskirjelmästä ideologisen? Se on ideologinen ensinnäkin siksi, että juuri kukaan ei tunnu tietävän, mistä ja miten Räsästä tulisi syyttää. Tämä jännite nostetaan esiin myös syyttäjien kirjoittamassa valituksessa: “Käräjäoikeus on katsonut syyttäjien tulkinneen syytteessä siteerattuja lausumia laajentavasti Räsäsen vahingoksi. Oikeuden mukaan lausumista ei voi tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan Räsänen leimaisi homoseksuaalit lasten hyväksikäyttöön taipuvaisiksi. Räsänen ei myöskään ole kirjoituksessaan väittänyt, että homoseksuaalisuus seksuaalisena suuntautumisena olisi tuomittava ominaisuus tai identiteetti tai että kaikki homoseksuaalit ovat ja heitä tulee pitää muita ihmisiä alempiarvoisempina.”
Syyttäjien syytöksiä ei kyetty osoittamaan tavallisten lauseiden tasolla. Syyttäjät itsekin myöntävät asian esimerkiksi näin: “Totta on, että kaikki lukijat eivät varmastikaan ymmärrä lausumia täsmälleen samalla tavalla”. Syrjintä esiintyy syyttäjien mukaan jollain tavalla lauseiden takana: “Korostamme, että vähemmistöryhmiä syrjivä rangaistava vihapuhe on vain osittain sellaista, ettei se ei edellytä juuri minkäänlaista tulkintaa.” Ja lauseen asenne voi olla syyttäjän mukaan täysin neutraali: “Täysin asiatyyliset lausumat voivat olla varsin halventavia.”
Tällaiset valituskirjelmän maininnat osoittavat, että Räsästä ei enää syytetä perinteisten ja tunnettujen lainkohtien avulla, koska käräjäoikeus on jo todennut, että sellaisen rikoksen tuntomerkit eivät täyty. Siksi on ilmeistä, että tuomiota tavoitteleva todistelu pyrkii osoittamaan Räsäsen vastustavan gender-ideologiaa periaatteellisella tasolla. Sitä Raamattuun perustuva kristillinen näkemys luonnollisesti tekeekin pitäessään homoseksin harjoittamista syntinä.
Tässä on oikeusprosessin sisäisen jännitteen avainkohta. Syyttäjä kohdistaa syytöksensä kristillistä syntikäsitystä vastaan.
Uskonnollisen kielen tuomittavuudesta
Miten siis osoittaa ja perustella oikeudessa se, että Räsänen olisi syyllistynyt panetteluun ja solvaamiseen? Tavallisesti se tulisi osoittaa hänen lauseidensa avulla. Kuten sanottu, monissa tapauksissa osoittaminen on sinänsä yksinkertaista, koska syytetty on esittänyt aggressiivisia ja hyökkääviä lauseita. Räsänen on puolestaan vain käyttänyt uskonnollista kieltä, kuten syyttäjät edellä totesivat. Siksi syytteitä aletaan käsitellä uskonnollisen kielen ongelmana.
Valtakunnansyyttäjä apulaisineen on yrittänyt ratkaista osoittamisen ongelman (todistamisen taakan) siten, että hän väittää Räsäsen ideologisen eli uskonnollisen näkemyksen olevan väärän. Vaikka Räsänen ei solvaa yksittäisiä homoseksuaaleja ihmisiä eikä ilmoita pitävänsä homoseksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä alempiarvoisina, hänen uskonnollis-ideologinen näkemyksensä vastustaa kaiken sallivaa gender-ideologiaa. Siksi syyttäjä päätyy siihen, että Räsäsen edustama syntikäsitys on solvaava ja vie homoseksuaaleilta ihmisiltä heidän ihmisarvonsa.
Syyttäjä uskoo todistelun täyttyvän tällä perusteella. Hänen ei tarvitse löytää Räsäsen teksteistä suoranaisesti panettelevia tai aggressiivisia lauseita. Syyttäjälle riittää, että hän pystyy osoittamaan uskonnollisen näkemyksen asettavan rajoituksia homoseksuaalisesti suuntautuneen ihmisen elämään.
Valituskirjelmässä tämä seikka todetaan moneen otteeseen: “Uskonnollinen puhe ei ole maallisen oikeuden ulottumattomissa. Uskonnollisen puheenkin on sopeuduttava lain ja syrjimättömyyden vaatimuksiin.” Sama jatkuu hieman myöhemmin: “Katsomme lisäksi, että puheen uskonnollinen perusta ei laajenna sananvapauden rajoja arvioitaessa ilmaisun halventavuutta. Tässä suhteessa uskonnolliseen puheeseen ei tulisi suhtautua lievemmin kuin maalliseen puheeseenkaan. Se mikä maallisen puheen osalta on ryhmää alempiarvoistavaa ja halventavaa, on sitä myös uskonnollisen puheen osalta.”
Syyttäjien keskeisimpiin väitteisiin kuuluu, että uskonnollinen syntipuhe sellaisenaan on lain vastaista. Tämäkin todetaan valituskirjelmässä monin eri tavoin: “Toteamme, että homoseksuaalien leimaaminen syntisiksi ja häpeällisiksi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella ja homoseksuaalisuuden leimaaminen synniksi ja häpeäksi on halventavaa.” Asia todetaan tämän jälkeen suorastaan teesinomaisesti: “Synnin uskonnollinen sisältö ei myöskään poista sen halventavuutta.”
Jos synnin uskonnollinen sisältö ei poista sen halventavuutta, syyttäjä väittää kristillisen kirkon syntikäsityksen olevan Suomen lain vastainen.
Syyttäjien valituskirjelmän tarkka lukeminen tuottaa hämmentävän tuloksen. Syyttäjät nousevat kirkon oppia ja syntikäsitystä vastaan. Oikeudenkäynti on ideologinen siksi, että tässä tapauksessa syyttäjän mukaan uskonto ei saa asettaa jäsenensä käyttäytymiselle rajoituksia. Lisäksi syyttäjä esittää, että rikos on suorastaan vakavampi, koska rajoituksen peruste on uskonnollinen. Rajoitusta vaaditaan Jumalan nimissä ja sen rikkomisen väitetään tuottavan jopa kuoleman jälkeisen tuomion.
Aatteet vaihtuvat
Historiallisen taustan jännitteille muodostaa postmodernismi, joka julisti kielen rajallisuutta ja merkitysten subjektiivisuutta. Näiden perusteiden mukaan ideologisista (ja uskonnollisista) väittämistä tuli pelkkiä “diskursseja”, subjektiivisia puhetapoja. Koska liike oli aluksi osa eurooppalaisen uusvasemmiston kulttuurivallankumousta, se haki uusia vaikuttamisen kanavia savupiipputeollisuuden kadottua ja työväestön sulauduttua harmaaseen keskiluokkaan. Polarisaatio löytyi karikatyyrisestä vastustajasta, rikkaasta valkoisesta miehestä, joka oli lähes tuhonnut Euroopan 1900-luvun sodissa. Posmodernismi nousi lännen “suuria kertomuksia” vastaan ja julisti, että taistelua käydään “tiedon määritelmistä”, diskurssien välillä. Taistelun tuoksinassa kuvitelmat kielen merkityksen suhteellisuudesta hävisivät nopeasti.
Johdonmukaisesti poliittisen tavoitteen kanssa diskurssien taistelu alkoi julistaa omaa varmaa totuuttaan. Iskusanoiksi kiteytyivät patriarkalismin vastustaminen ja heteronormatiivisen seksuaalisuuden hylkääminen. Liike muotoutui moraaliseksi ja asettui konfliktiin kristillis-humanistisen perinteen eli suuren kertomuksen kanssa. Tämä tausta selittää, miksi erilaiset postmodernit ryhmät taistelevat oman identiteettinsä puolesta ja pitävät vastustajanaan nimenomaan Raamatusta nousevaa kristillistä moraalia, seksuaalikäsitystä ja avioliitto-ihannetta.
Francis Fukuyama on huomauttanut, että vakiintuneessa demokratiassa kansalaisille ei riitä enää se, että heillä on yhteiskunnassa yhtäläiset valinnanvapaudet. Vapaassa yhteiskunnassa ihmiset alkavat kaivata erilaisia “kätkettyjä mahdollisuuksia” ja omien vapauksiensa suurempaa yhteiskunnallista näkyvyyttä. Siinä vaiheessa he alkavat vastustaa erilaisia sosiaalisia normeja ja instituutioita, jotka rajoittavat heidän täydellistä vapauttaan. Siksi taistelu sisäisen identiteetin julkisesta legitimoimisesta koetaan oikeutetuksi (Identiteetti, 2020).
Fukuyama selittää identiteettipolitiikan liberaalin demokratian omana hedelmänä. Mikään yhteiskunta ei kykene suhtautumaan kansalaisiin täysin tasavertaisesti. Eri instituutioissa ihmisiä arvioidaan – etenkin Yhdysvalloissa – niin ihonvärin ja etnisyyden kuin sukupuolisen suuntautumisenkin perusteella. Näin syntyy tilanne, jossa jokainen marginaaliryhmä voi sanoa kokevansa vähättelyä. Koska liberaalissa demokratiassa jokainen marginaaliryhmä etsii ja vaatii omaa arvokkuuttaan toisten rinnalla, yhteiskunnat alkavat jakautua entistä pienempiin ryhmiin.
Kullakin ryhmällä on oma “uhriksi joutumisen kokemuksensa”, kuten kirjoittaja sanoo. Siksi onkin johdonmukaista, että yhteisöön vaikuttaminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tapahtuu nimenomaan uhriutumisen avulla. Yhteiskunnan sirpaloituminen ei ole politiikan historian tutkijan näkökulmasta kuitenkaan ongelmatonta. Kapeiden identiteettien vaaliminen vieraannuttaa ihmisiä toisistaan. He menettävät yhteisöllisyyden ja alkavat helposti etsiä sitä vain omasta viiteryhmästään. Tämä on omiaan vahvistamaan ryhmien välistä valtataistelua. Fukuyama varoittaakin lukijoitaan siitä, että eri ryhmien välinen taistelu voi synnyttää “kaunan politiikkaa”. Me näemme, että se voi viedä ihmisiä oikeuden eteen.
Kohti postmodernia oikeudenkäyntiä
Monet näistä piirteistä selittävät, miksi Suomessa on nyt ajauduttu ensimmäiseen todelliseen identiteetti-oikeudenkäyntiin. Räsäsen oikeudenkäynti on malliesimerkki konfliktia hakevan gender-ideologian toiminnasta. Syytteissä haastetaan vanhentunut kertomus eli kristillinen käsitys seksuaalisuudesta ja siihen liittyvät näkemykset seksuaalisuuden alueen synneistä. Yllä olevien huomioiden perusteella voidaan sanoa, että se yritetään jopa kriminalisoida.
Vastakkainasettelu on äärimmäinen kaiketi siksi, erityisesti seksuaalisten vähemmistöryhmien edustajat vaativat omaa näkemystään koko yhteiskunnan vallitsevaksi käsitykseksi. Jopa lakia tulisi tulkita postmodernin gender-ideologian toiveiden näkökulmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että kristilliselle näkemykselle ei enää jää tilaa yhteiskunnassa. Se on vanha kertomus, joka täytyy kumota. Sen väitetään edustavan patriarkalismia – tai homofobiaa, kuten syyttäjät sanovat – joka tulee gender-ideologian ehdoilla kitkeä pois yhteiskunnan julkisesta tilasta. Juuri kristillinen moraali viimeisenä tässä yhteiskunnassa edustaa heille “heteronormatiivisuutta”, kuvitelmaa miehen ja naisen muodostamasta ideaalista ydinperheestä.
Ei tarvitse olla suuri filosofi ymmärtääkseen, että Päivi Räsäsen näkemykset edustavat oikeastaan puhtaimmillaan sitä, mitä postmoderni gender-ideologia vastustaa. Kuten jo 1960-luvulla ranskalaiset filosofit totesivat, kyseessä on valtataistelu. Voimaantuneet vähemmistöryhmät eivät etsi rinnakkaiseloa, vaan vaativat kristillisen käsityksen poistamista. Koska valtakunnansyyttäjän toimisto tekee Räsäsen oikeudenkäynnissä samoin, on vaikea välttyä johtopäätökseltä, että sen työntekijät ovat omaksuneet gender-ideologian tavoitteita.
Aatehistorian valossa on vaarana, että Räsäsen oikeudenkäynnissä pyritään osoittamaan kiihottaminen kansanryhmää vastaan pelkän oletetun “loukkaantujan” uhriutumisen avulla. Syyttäjät ovat toistaneet moneen kertaan, että heidän ei tarvitse osoittaa panettelua tai uhkaamista Räsäsen tekstien tosiasiallisten lauseiden avulla. Hovioikeus joutuu näin ollen ratkomaan kiistaa, joka saattaa olla ensimmäinen puhtaasti postmoderni oikeusjuttu Suomessa.
Johtopäätöksiä
Syyttäjien yhtenä keskeisenä strategiana on arvioida uskonnollista puhetta vain siitä näkökulmasta, miten uskonnoton ihminen tällä hetkellä Suomessa kuvitteellisesti kokee sen (tai miten uskonnonvastainen gender-ideologian kannattaja kokee sen). Samalla tavalla syyttäjät suhtautuvat Raamattuun. Sitä saa heidän mielestään käyttää tai siteerata vain siltä osin, kuin teksti ei loukkaa uskonnottoman ihmisen maailmankatsomusta tai valittua identiteettiä.
Juuri syntikäsitykseen viitaten syyttäjien valituksessa todetaan: “Uskonnollisen puheenkin on sopeuduttava lain ja syrjimättömyyden vaatimuksiin.” Tämä tarkoittaa syyttäjien esityksessä, että Räsäsen ja samalla kristillisten kirkkojen tulisi muuttaa käsityksensä seksuaalisuuden alueen synneistä. Luterilaisen opin näkemykset ovat syyttäjän mukaan Suomessa hyväksyttäviä ainoastaan silloin, kun kirkko ja sen jäsenet lakkaavat puhumasta homoseksin harjoittamisesta syntinä.
Syyttäjät pyrkivät näin ollen rakentamaan oikeudenkäynnin siten, että Räsänen tuomittaisiin väärästä ideologiasta ja tuomitsevasta syntikäsityksestä. Aatteellinen muutos on Suomen lähihistoriaa ajatellen suunnaton. Tässä on samalla syy siihen, miksi syytteet tulevat nähdäkseni kaatumaan. Räsäsen omista teksteistä ei löydy hyökkääviä tai panettelevia lauseita. Tuomarien pitäisi siinä tilanteessa siirtyä kriminalisoimaan luterilaista syntikäsitystä. On vaikea kuvitella, kuka tuomareista ottaisi Suomessa ensimmäisenä sellaisen roolin.
