Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.”Nyt on 2013 and I kiss whoever I wanna kiss. Toivottavasti Eurooppa on valmis tähän”, Suomen euroviisuedustaja Krista Siegfrids julisti ennen toissa viikon viisufinaalia.
Ei tainnut Eurooppa olla valmis koko perheen musiikkikilpailun lesbosuudelmalle. Tai sitten mantereella arvostettiin hyvää musiikkia enemmän kuin selkeän poliittista propagandaa. Tulihan sitä jo täyslaidallinen isäntämaa Ruotsin välishow’ssa, jossa naisjuontaja papiksi pukeutuneena kehotti sulhasta suutelemaan toista sulhasta. Viisujen viesti oli selvä: avioliitto kuuluu myös muille kuin yhden miehen ja yhden naisen muodostamille pareille. Onhan nyt 2013, ja kaikkien tulee saada pääsy avioinstituutioon, vaikka sillä olisikin ennen ollut täysin erilainen määritelmä. Enemmistön on taivuttava syrjityn vähemmistön määritelmään.
Toisin oli Kaukasuksella, missä kohusuudelman takia osoitettiin mieltä maailman suurimman ei-urheilullisen mediatapahtuman TV:ssä esittämistä vastaan aivan kuin eri planeetalla. Yle Uutiset lainasi Jano-nimistä georgialaismiestä, joka mesosi mielenosoituksessa: ”Ortodoksit eivät koskaan hyväksy, että homoseksuaalit kuljeskelevat kaduilla. Heillä ei ole oikeuksia eikä heitä pitäisi olla olemassa ollenkaan.” Georgialaisten mielenosoittajien äänestä välittyi ennakkoluuloinen viha seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Heitä ei pitäisi olla olemassakaan. Ehkä vähemmistö olisi parempi pyyhkiä kokonaan pois enemmistön silmistä.
Monesti myös kirkollisessa keskustelussa kuuluvat vain nämä kaksi polarisoitunutta ääntä. Joko kirkon on hyväksyttävä seksuaalivähemmistöt ja muutettava synti-, ihmis-, avioliitto- ja lopulta myös pelastusoppiaan sen mukaisesti tai kirkosta on manattava homot suoraan helvettiin.
Missä on se kolmas ääni, joka sanoo synnin synniksi mutta samalla kutsuu lempeästi kaikkia syntisiä hänen luokseen, joka antaa anteeksi ja rakastaa ehdoitta synnin laatuun katsomatta? Missä ovat ne saarnat, joissa ei paasata rakkaudesta irrallaan sen raamatullisesta määritelmästä mutta joissa ei myöskään unohdeta, että Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa myös niiden puolesta, joiden seksuaalisuudessa tuntuu maailman lankeemus toisenlaisin tavoin kuin enemmistöllä? Missä ovat ne pyhien piirit, joiden joukkoon uskaltavat tulla kaikenlaiset tuhlaajapojat ja syntiset naiset ilman paineita mukautua maailmaan tai pelkoa tuomitsevista katseista?
Meidän Raamattuun perustuvan apostolisen kristinuskon tunnustajien tulisi huolehtia siitä, että synnistä kuin synnistä puhuttaisiin aina tällä kolmannella äänellä. Se on nimittäin absoluuttisen armon ääni, joka ei karkota ketään katuvaa pois luotaan maailman taatusti hyväksyvään mutta iäisyyden näkökulmasta petolliseen syleilyyn.
