Kirjoittanut
Kirjoittaja on Kangasalan seurakuntapastori, joka pohtii mielellään kristittyjen erilaisuutta ja yhteyttä. Marko Sagulinin Päivän blogin kuulet Radio Deissä joka toinen maanantai kello 8.45. Aiheesta lisää: www.srk3.fi.Monella aktiivisella seurakuntalaisella on joku pienryhmä, johon hän kuuluu. Yleensä se on jonkinlainen kodeissa kokoontuva raamattupiiri tai rukouspiiri. Tällaiset kotisolut noudattavat usein kaavaa, joka heijastaa näppärällä tavalla Kolmiyhteisen Jumalan persoonia. Ainakin kaikissa raamattupiireissä, joihin minä olen kuulunut, on ollut käytössä seuraava toimintamalli.
Piirin intensiivisin osio on yhteinen Raamatun tutkiminen, jonka aikana keskiössä on Pojasta kertova Jumalan Sana. Tämän jälkeen ohjaksiin siirtyy rukouksen Henki, kun piirin jäsenet jakavat rukousaiheita ja siunaavat toinen toistaan. Isän luoma arkinen elämä ja keskinäinen rakkaus tiivistyvät lopuksi kahvipöydän ääressä, jossa iloitaan elämän hyvistä antimista ja läheisten seurasta.
Olen kuulunut nykyiseen kotisoluuni suunnilleen 12 vuotta. Tuo perinteinen kaava oli meilläkin käytössä viime vuoteen asti. Sitten alkoi olla havaittavissa puutumista ja luutumista. Raamatun äärellä kyllä syntyi toisinaan hyviä keskusteluja, mutta samalla piirin jäsenet tunsivat toistensa näkökulmat niin hyvin, että käytetyt puheenvuorot olisi voinut arvata etukäteen. Jos keskustelu lähtikin pulppuilemaan normaalia vilkkaamin, ei rukoukselle jäänyt juuri aikaa. Monesti kukin kertasi vain edellisellä kerralla lausuttuja rukouspyyntöjä. Yhteisen iltapalan nauttiminen oli aina mukavaa, mutta siinä vaiheessa monen täytyi jo poistua, eikä kahvittelu muutenkaan tuntunut kovin laaja-alaiselta käytännön kristillisyyden toteuttamiselta.
Päätimme kokeilla jotain uutta.
Aloitimme kolmen erilaisen kokoontumiskerran kierron. Ensimmäisellä kerralla paukut käytettiin oikein kunnolla Raamatun lukemiseen. Toisella kerralla kaivettiin esiin laulukirjat ja koko ilta varattiin rukoukselle ja ylistykselle. Kolmannella kerralla oli tarkoitus pukea työhanskat käteen ja lähteä tekemään joku hyväntekeväisyys- tai talkootempaus. Into oli suuri ja vaihtelu virkisti.
Pian huomattiin ongelma. Solun kokoontumisajankohtiin oli yllättävän vaikea löytää jotain järkeviä käytännöllisiä tempauksia. Muutama palvelulaitosvierailu tehtiin, mutta ohjelmallisista illoista jäi olo, että lopulta tämä oli sitä samaa Raamatun lukemista ja laulamista, mitä solussa tehtiin muutenkin. Nyt oli vain yleisöä paikalla. Palvelukerrat olivat ajatuksellisesti huikea idea, mutta niissä oli niin ylevä tavoite, etteivät ne lopulta toimineet.
Ratkaiseva muutos tapahtui, kun päätimme, että yhtä hyvin voisimme palvella toinen toistamme. Solun jäsenet kyllä osaavat keksiä, miten vajaa kymmenen ylimääräistä käsiparia voisi olla avuksi. Minä sain lattiaremontin keskellä ihmetellä sitä, kuinka monen tunnin purkutyö tuli tehtyä reilussa tunnissa. Jäi valtavan kiitollinen ja siunattu olo kristityistä ystävistä. Samalla minussa kasvoi halu palvella vastavuoroisesti muita solun jäseniä. Tämän huomattuani jäin pohtimaan laajemminkin, miksi seurakunta on olemassa.
Seurakunnan kuuluisi olla paikka, jossa käytetään kunnolla aikaa Sanan tutkimiseen ja rukoukseen. Mutta sen kuuluisi olla myös paikka, jossa pidetään huoli toinen toisesta. On toki jaloa ajatella, että seurakunta on sitä varten, että siellä epäitsekkäästi palvellaan kaikkia muita, mutta kyllä asiaa saa tarkastella ihan raadollisestikin: Kuka haluaa kuulua joukkoon, joka tarjoaa vain velvollisuuksia? Eikö seurakunta ole houkuttelevin, jos se tunnetaan porukkana, joka pitää huolta omistaan? Jeesuskin sanoi: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35) Tätä ajatusta myös Paavali komppasi: ”Meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.” (Gal. 6:10)
