Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Kun koko ajan vain tuijottelee yhteen suuntaan, alkaa mieli kaventua. Eräänä päivänä töistä tullessani päätin ottaa pitkät päikkärit. Siirsin sivuun kaikki ”pakolliset”, ja annoin itselleni luvan levätä muutosta, töistä, koulusta, tulevaisuudesta, menneestä ja tästä hetkestä. Olin vain ja nautiskelin väsyneestä kehosta ja ajatuksista. Kuulostelin, miltä sellainen tuntuu ja päätin antaa tunteen tulla, olla ja mennä ohi omia aikojaan. Yllätyksekseni väsymys kestikin odotettua vähemmän aikaa. Olin pirteä nopeammin kuin osasin odottaa ja huomasin innolla jo touhuavani niitä ”pakollisia” askareitani vielä myöhemmin tuona iltana. Armollinen asenteeni itseeni toimi yllättävän tehokkaasti.
Tiedäthän sinä, vaikka kyseessä olisi muutto hieman pienemmässäkin mittakaavassa, se vaatii aikasi ja voimasi. Muutto maasta toiseen onkin jo hieman vaativampaa. Jos olisi järkevä, niin kaiken tekisi pikkuhiljaa. Kantaisi yhden korren kerrallaan, mutta kun sitä nyt katselee koko edessään olevaa kekoa, joka pitäisi saada liikahtamaan yhdeltä istumalta – uuvuttaahan se pelkkä ajatuskin!
Viime viikolla sain kauniin viestin tulevasta kotimaastani. ”Tervetuloa kotiin! ”, toivotti anoppi. Tuntui hyvältä, että siellä odotetaan ja tuetaan. Se sai oman kekoni näyttämään hetken kevyemmältä kantaa.
Pelkkä suorittaminen vie mehut alta aikayksikön. Kuka määrää tahdin, ajan ja järjestelyt? Yleensä minä itse – suurin vaatijoista! Nyt alan opetella armollisempaa suhtautumista itseeni ja tekemisiini.
Eli teemaksi: Korsi kerrallaan! Siinä ehtisi katsella ja miettiä rauhassa. Kuten pomoni neuvoi tiukassa tilanteessa: ”Älä juokse!” Kävely on armollisempi tapa hoitaa asiat. Näkee muutakin kuin vain pelkästään ison haasteen tai ongelman edessään. Ympärillä voi olla asioita, jotka auttavat kokonaisuudessa. Juostessa ne vain vilisevät ohi.
Nyt kuule rauhassa eteenpäin – korsi kerrallaan. Laadun ei siitä silti tarvitse kärsiä.
