Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Juttelin, ties monennenko kerran ystäväni kanssa hänen tukalasta tilanteesta. Oli kyyneleitä, vihaa ja väsymystä. Ystäväni kertoi kuinka hän on kurkkuaan myöten täynnä työtään, jossa tunne turhautumisesta, huonosta ilmapiiristä ja etenemismahdollisuuksista näyttäytyy huonossa valossa. Siitä on jo muutama vuosi, kun ensimmäisen kerran kuulin häneltä saman tarinan ja yhä hän miettii toisenlaisia ratkaisuja ja odottaa hetkeä. Sitä oikeaa.
Yhtä äkkiä hän kysyy minulta, tiedänkö miltä tuntuu, kun ei tiedä milloin on oikea hetki ottaa askel? Myönsin tietäväni. Sitä tapahtuu minulle usein ihan arkisissakin asioissa. Epävarmuus tilanteen ja ajan oikeellisuudesta. Ulkopuolelta tilanteiden oikeellisuuden on helpompi nähdä ja tavan toimia. Tulee neuvottua ja piirrettyä uusia näkymiä tai avaa sanallista arkkuaan, jolla kauniiden kuvien maalaaminen ystävän eteen käy tuosta vaan. Huomaamattaan haluaa ystävän toteuttavan omaa näkyäni tai toiveitani. Annan lisää taakkaa ja syyllisyyttä kannettavaksi kykenemättömyydestä tehdä ratkaisuja tässä ja nyt.
Kuin kivi, joka odottaa vierimistään uudelle paikalleen, ottaa aikansa. Kiven on odotettava tuota odotettua hetkeä ja kun kallistuma on ajan myötä asettunut oikeaan asteeseen, saa se aikaan automaattisen liikkeen eteenpäin. On vain jaksettava odotuksen ja tuskaisuuden hetkiä. Joskus viikkoja, toisinaan vuosia. Tuon oikean hetken odottamisen aikoina muovaudumme tavalla, jota emme silmillämme näe. Ja sitten se vaan tapahtuu. Vierimme hetkeen oikeaan.
Saamme luvan kanssa olla tuskaisiakin ja toisinaan kantaa mukanamme raskasta taakkaa. Omalla ajalla ja tavalla saavutettu on näköisensä. Silloin toteutuu omamme, eikä toisten. Kun tekee päätöksen ja ottaa askeleen, taitaa olla tarvittavan valmis?
Helpotuin itsekkin. Oikea hetkeni ei varmasti menisi ohi. Rauhassa vain valmistun epätietoisuus kannoillani.
