Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Jos tahtoo nähdä kummallisia eläimiä, maailman kauneimpia hiekkarantoja tai kulttuurien ja ”rotujen” sopusointuista sekoitusta, kannattaa suunnata nenä kohti Australiaa. Täällä törmää villeihin kenguruihin, koaloihin, emuihin, strutseihin, käärmeisiin, papukaijoihin, berhandilaiskoiran kokoisiin pelikaaneihin, kameleihin ja vaikka mihin. Niitä saa suorastaan varoa ajellessa asuntoautolla ja jännittäessä, mikä milloinkin päättää hypätä auton eteen. Nyt on koluttu itärannikkoa sen verran, mitä sitä nyt viikossa ehtii tutustumaan yli kahdentuhannen kilometrien välissä.
Aina välillä ajan lepäämään meren rantaan ja katseellani etsiskelen valaita ja delfiiniparvija. Valaat ovat aika näky noustessaan hetkeksi meren pintaan, kuin pienet saaret keskelle ulappaa. Yhtä nopeasti kuin ne ilmestyvät, ne häviävät jonnekin meren syvyyksiin kuin toiseen maailmaan.
Kivet ja kalliot rannoilla ovat sileitä. Niiden kosketus tuntuu hyvältä ja mielessään sitä toivoo, että itsekin olisi toisinaan yhtä sileä ja helposti lähestyttävä. Sileissä kivissä näkee, mitä aaltojen syleily voi saada nopeastikin aikaan ennen niin rosoisissa, karheissa, terävissä ja kulmikkaissa pinnoissa. Me ihmisetkin olemme toisinaan niin kovia ja teräviä, kuin harmaat sepelikivet paljaiden jalkojen alla.
Fyysisen kosketuksen kulttuuri on kovin kaukaista Suomen kaltaisessa kylmässä ja pimeässä pohjolassa. Luulisi vanhuudenkin kivut ja kolotukset tuntuvan helpommilta sietää, kun joku silittäisi rosoisia, elämää nähneitä käsiä ja koskettaisi paljon kantaneita hartioita. Lapset ja nuoret voisivat ottaa helpommin vastaan neuvoja ja ohjeita, kun lämmin halaus kertoisi halusta jakaa elämää ja välittämisestä. Puolisoa voisi olla helpompi ymmärtää huonoinakin päivinä, kun ymmärtävä kosketus ja keveä hipaisu saavuttaisi kannustavasti olkapäätä. Mutta kosketus ja koskettaminen pelottaa suomalaista miestä ja naista.
Meren kivissä ja kallioissa on kuitenkin viesti: ” Hellävarainen, armollinen, anteeksiantava ja rakastava fyysinen kosketus voi muovata ja saada aikaan ihmeitä kovissakin rakenteissa.” Toisinaan kädestä pitäminen ja hiljaa oleminen riittää rikkomaan sisäisiä jäitä ja sammuttamaan kyteviä tulivuoria.
Ehkä Taivaan isä ajatteli myös tälläista puolta ihmisyyden ja ihmeellisyyden keskelle, kun antoi meidät ihmiset toisillemme. Luonnossa se ainakin näyttää toimivan ja me olemme osa luontoa. ”Maasta olemme tulleet ja maaksi meidän tulee jälleen tuleman”, todetaan kristillisessä hautajaistoimituksessakin.
Matkani jatkuu kohti pohjoista Australiaa kohti Darwinia. Asuntoauton kaasua painaessa ehtii ihmettelemään ja miettimään kaikenlaista. Katsotaan mitä olen oppinut ensi viikkoon mennessä.
