Koulu päihittää kodin ja kummit uskontokasvatuksessa

Kyselytutkimuksia tehtäessä on hyvin yleistä kysyä, mitkä ovat haastateltavan informaatiolähteet. Radio- ja televisioyhtiöt haluavat tietää, mistä uutisista tutkittavat ovat kiinnostuneita. Tämän lisäksi yleisesti käytettyyn kysymyspatteristoon lisätään mediakanavat – eli mitä kanavaa haastateltava seuraa kotimaan uutisissa ja mitä kanavaa ulkomaan uutisissa.
Uutisten lisäksi haastateltavilta saatetaan kysyä terveystiedon, maanviljelykseen liittyvän tiedon, ihmissuhteisiin ja kriisivalmiuskasvatukseen liittyvän tiedon lähdettä. Kristillisellä puolella tutkijoita kiinnostaa myös se, mistä haastateltava on saanut tietoa uskonnosta.
Aasiassa televisio mainitaan hyvin usein tärkeimmäksi uutislähteeksi. Kymmenisen vuotta sitten radio ja lehdistö ottivat hopea- ja pronssisijan, mutta eivät enää. Nykyään kännykkä valtaa hopeasijan Aasiassakin. Mutta jos kysymme tietolähteitä yleensä, emme siis rajoitu pelkästään mediaan, aasialaiset kertovat, että toiset ihmiset ovat heidän tärkeimmät tietolähteensä.
Kambodžalaiset ja indonesialaiset vastaavat, että perhe ja naapurusto ovat tärkeimmät tietolähteet kaikissa asioissa. Perheen kautta välittyvät yhteisön arvot. Perheen arvomaailmaa myötäilee naapurit ja lähisukulaiset.
Vierailin äskettäin rippileireillä Keski-Suomessa ja Etelä-Savossa. Asetin leiriläisille saman kysymyksen uskonnosta – eli mistä nuoret ovat saaneet tietoa kristinuskosta. Oletin vastaukseksi ”kummit”, ”kerho”, tai ”koti”. Mutta ei, useimmiten nuoret vastasivat ”koulu”.
Minut yllätti kaksi asiaa: Ensiksikin se, että kukaan ei maininnut kotia tai kummia. Toiseksi se, että kukaan ei myöskään maininnut mediaa. Onko todellakin niin, että suomalaiselle nuorelle koulu on paras uskontokasvattaja? Perhe se ei taida olla.
Mitä johtopäätöksiä pitäisi tästä tehdä? Onko niin, että me suomalaiset olemme ulkoistaneet uskonnon opettamisen koululle? Entäpä jos uskonnon opetusta ei olisi kouluissa? Mitä kulttuurillemme ja arvoillemme tapahtuisi?