Kirjoittanut
Hannu Vuorinen on Suomen Vapaakirkon kirkkokunnanjohtaja ja Suomen Viikkolehden päätoimittaja.”Mehän olemme vain ihmisiä!” Yleensä mainitulla huudahduksella puolustellaan tekoja tai käyttäytymistä, joka ei oikein mittoja täytä. Ajatellaan, että ihmisenä oleminen selittää vajavaisuutemme ja erheemme. Ja onhan erehtyminen, virheet ja vääryyskin nimenomaan ihmisyyteen liittyviä ominaisuuksia. Sellaiset siis yhdistävät meitä.
Harvoin ajatellaan, että käyttäytymisen mitat ja rimat tulisikin olla aika korkealla juuri siksi, että olemme ihmisiä; että ihmisyys velvoittaa. Koska olemme ihmisiä, meiltä voi odottaa enemmän. Ja jos yleiseen ihmisyyteen vielä lisätään hyvä kasvatus ja koulutus, voidaan näin sivistyneeltä ehkä odottaa sivistynyttä käytöstäkin?
Kristillisen uskon muovaamassa yhteisössä voidaan puhua kutsumuksen arvon mukaisesta elämästä. Tällöin kutsumuksella viitataan kutsuun, jonka Jumala on evankeliumin kautta antanut meille. Tuon kutsun voima on Jumalan rakkaudessa ja Kristuksen täytetyssä työssä. Saamme osaksemme armon ja Hengen. Meistä on tullut uusia luomuksia, kuten Uusi testamentti asian upeasti ilmaisee. Tunnemme kyllä vajavaisuutemme, emmekä elä jossain illuusiossa ja näennäismaailmassa. Mutta samalla hyväksymme haasteen, jonka kutsumuksemme meille asettaa. Nyt seuraamme Kristusta ja hän on meidän esikuvamme ja ihanteemme. Otamme vastaan Raamatun neuvon, kun se kehottaa meitä ”vaeltamaan saamamme kutsumuksen arvoisesti” (Ef.4:1).
Laajasti levinnyt #metoo-kampanja on herätellyt seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön epäkohtiin ja kokemuksiin yhteiskunnan, yhteisöjen ja ammattiryhmien keskuudessa. Myös meidän on seurakunnissamme ja yhteydessämme tunnistettava tämä. Toisten rajoja rikkova käytös tai sanallinen viestintä, puhumattakaan väkivallasta tai hyväksikäytöstä, on yksiselitteisen tuomittavaa. Kutsumuksemme edellyttää parempaa, paljon parempaa. Myös kaikenlainen vallan väärinkäyttö, joka perustuu asemaan tai sukupuoleen tai varallisuuteen tai muuhun sellaiseen, ei kuulu kutsumuksemme mukaiseen elämäntapaan. Olemme saaneet osaksemme armon ja meille on annettu Pyhä Henki, jotta voimme seurata Herraamme ja olla hänen lähettiläitään maailman keskellä.
Voisimme seurakuntien vanhimmistoissa ja johtoryhmissä pysähtyä miettimään, millaisen arvon käyttäytymisemme ja keskinäinen vuorovaikutuksemme seurakunnissa kutsumuksellemme antaa. Kertooko se Jumalasta, joka näkee aivan jokaisen ihmisen arvokkaana ja rakkautensa kohteena erottelematta sukupuolen, sosiaalisen aseman, koulutuksen, etnisen taustan tai minkään sellaisen perusteella? Osoitammeko sanoissa ja teoissa toisillemme kunnioitusta ja kohtelemme toisia sivistyneesti ja rakkaudella? Kaikkihan tiedämme, että näin pitäisi olla, mutta voisimmeko auttaa toisiamme niin, että näin myös on? Olemmehan me ihmisiä – Jumalan rakastamia, Kristuksen lunastamia ja Hengen täyttämiä!
