Kristillinen teologia antoi sytykkeen luonnontieteille

Historia osoittaa, kuinka luonnontieteiden mittavaa kehitystä edelsi kristillisen uskon nousu yhteiskunnallisesti merkittävään asemaan. Toisin kuin monet uusateistit toivovat, kristinuskon aikakautta seuraava länsimaiden historian jakso ei tule olemaan tieteen aikakausi.

Käsittelen tässä blogissa kahta väitettä. Ensimmäinen on, että luonnontiedettä tuskin olisi syntynyt ilman kristillistä teologiaa. Toinen on, että kristillisen uskon jälkeen länsimaihin ei saavu auvoisa tieteen aikakausi, vaan ihan jotain muuta.

Aloitetaan ensimmäisestä. Suuri osa suomalaisista uskoo tieteen ja uskonnon konfliktimyyttiin. Vuoden 2022 Tiedebarometrin mukaan 39 prosenttia suomalaisista on ainakin jonkin verran samaa mieltä siitä, että tieteeseen perustuva maailmankuva ja uskonto ovat ristiriidassa keskenään.

Osuus on laskenut viime aikoina, mutta on edelleen korkea. Meille on vuosikymmenet historian oppikirjoissa opetettu tieteen ja uskonnon konfliktimyyttiä monin erinäisin tavoin. Tarkistin omien lasteni opiskelun vuoksi peruskoulun historian kirjoja ja julkaisin tulokset Areiopagi-verkkolehdessä.

Tulos oli masentava. Oppikirjat toistavat virheitä, jotka on tiedetty tutkimuksessa vääriksi jo monen vuosikymmenen ajan. Jotkin kustantajat toki kiittivät palautteesta ja sanoivat, että tarkistavat kirjojaan. Kun juuri missään muualla kuin akateemisissa ympyröissä ei ole vuosikymmeniin ollut saatavilla parempaa historiallista tietoa, ei ole ihme, että kansa uskoo oppikirjoja, jotka käsittääkseni kertovat historian muista aiheista paljon oikeammin.

Ennen uskonpuhdistusta lännen kirkossa oli vallalla ajatus, että ihmisen järki oli selviytynyt melko vähäisin seurauksin lankeemuksesta. Uskonpuhdistajat sen sijaan painottivat sitä, kuinka myös ihmisen järki on langennut syntiin. Lutherin näkemyksen mukaan – karkeasti yksinkertaistaen – järki on pahimmassa tapauksessa vanhurskauttamisen asiassa vihollinen, vaikka sillä maallisissa puntaroinneissa onkin kiitettävä rooli.

Ajatus laajeni luonnontieteeseen erityisesti protestanttisessa Englannissa. Alettiin ajatella, että kun järki kerran on langennut, ehkä siihen ei olekaan syytä luottaa niin paljon kuin luulimme. Katsottiin perustellummaksi luottaa enemmän ”luonnon kirjan” suoraan ilmoitukseen, vähän samalla tapaa kuin oli syytä luottaa suoraan Raamatun ilmoitukseen ilman sitä virheellisesti tulkitsevaa paavia. Näin kasvoi motivaatio asettaa havainnot, kokeet ja niistä nouseva epävarmuutta sisältävä päättely etusijalle luonnontieteen harjoittamisessa varmuutta havittelevan aristotelisen filosofian värittämän tieteen sijaan.

Mitä tästä seuraa luonnontieteen ja kristillisen uskon suhteen kannalta? Entä jumalauskon kannalta? Kuten aatteen hedelmien tarkastelu ylipäänsä, tämäkään ei yksin todista kristillistä uskoa todeksi, mutta on yksi merkittävä palanen kristillisen uskon totuusväitteiden puolesta. Vähintäänkin sen pitäisi avata silmät niiltä suomalaisilta, jotka katsovat tieteen ja uskon olevan perusteiltaan ristiriidassa keskenään.

Länsimaisen ihmisen edessä on paluu uskontoon – tavalla tai toisella.

Kristinuskon luonnontieteen kehitykselle tarjoama ratkaiseva kehitysaskel unohdettiin, kun valistusfilosofia otti itselleen ansaitsemattoman kunnian luonnontieteen noususta. Valistus itsessään puolestaan loi muutoksen, joka omalta osaltaan käänsi länsimaiden suunnan. Sen muutoksen jälkeistä aikaa me nyt elämme.

Jotkut haluaisivat, että tämä aika olisi myös kristillisen uskon jälkeistä aikaa. Sellaisia henkilöitä olivat muun muassa uusateistit Richard Dawkins, Sam Harris ja Christopher Hitchens, jotka paistattelivat julkisuuden maireassa valokeilassa kymmenisen vuotta sitten. Heille, kuten niin monille heidän esikuvilleenkin, oli tärkeää, että usko poistuisi edistyneistä yhteiskunnista, ja tilalle tulisi onnellinen tiede ja auvoisa teknologia.

Heitä komppaillut astronomi Neil deGrasse Tyson jopa esitti Twitterissä toiveen Rationalia-nimisen maan olemassaolosta, maan jossa kaikki lait laadittaisiin ”todistusaineistoon” perustuen. Kävi toisin kuin uusateismi toivoi. Suuri maallistumisen aalto on kyllä pyyhkäissyt, ja pyyhkäisee paraikaa länsimaiden yli, mutta tilalle ei ole tullut tiedettä. Ei liioin uusateismiakaan, jonka suosio on lässähtänyt. Sen sijaan länsimaissa on voimistunut kaksi yhtenäiskulttuurin jälkeistä virtausta, joista kumpikaan ei ole tiedettä.

Ensimmäinen on islam. Alkukesästä politiikassa puhuttiin maahanmuutosta ja niin sanotusta väestönvaihdosta, tarkemmin ilmaistuna siitä, onko käsitteessä kyse silkasta salaliittoteoriasta vai  jostain muusta. Sana on tietysti saastunut, mutta jonkinlainen trendi muslimiväestön suhteellisen osuuden kasvusta on pantu merkille yleisesti hyväksytyissä tutkimuslaitoksissakin. Esimerkiksi Pew Research Forum on esittänyt muutamia skenaarioita, joissa tietyillä maahanmuuton ja syntyvyyden määrillä vuoteen 2050 mennessä muslimien osuus Länsi-Euroopassa kasvaa joissakin maissa parhaimmillaan jopa 10–20 prosentin paikkeille. Ennuste voi olla väärä tai oikea, mutta sitä ei saisi kutsua salaliittoteoriaksi, kuten monen kiusaus voi olla. Kysymysmerkiksi jää,  kuinka suuri osa tästä muslimien joukosta maallistuu ja kuinka moni heistä säilyttää islamilaisen vakumuksensa.

Yksi asia vaihtelevien ennusteiden keskellä on kuitenkin varma. Uusateistien parissa yleinen luottamus tiedeuskon voittokulkuun ei ole muslimien parissa selviö.

Toinen  länsimaille uusi virtaus on luonteeltaan erilainen, ja tämä kehityskulku on saanut monen entisen uusateistien fanipojan harkitsemaan ateismin mielekkyyttä uudemman kerran.

Konstantin Kisin, suositun Triggernometry-podcastin juontaja, kirjoitti eräässä artikkelissaan olevansa ”lapsed atheist” eli langennut ateisti tai nimellisesti ateisti. Juutalaistaustainen Kisin syntyi ateistisessa Neuvostoliitossa ja muutti lapsena Britanniaan. Hän piti sankareinaan uusateismin neljää ratsumiestä, jotka kritisoivat sekä kristinuskoa että islamia niin moraaliselta kannalta kuin totuusväitteidenkin osalta. Mutta jotain jäi katveeseen, huomasi Kisin. Hän käänsi katseensa siihen, mitä uusateismi oli tuonut vanavedessään.

Uusi tulokas oli niin sanottu woke-ilmiö, jota monet ateistit tai agnostikot länsimaissa ovat alkaneet kutsua uskonnoksi, joko suoraan tai epäsuorasti. Näin ovat ilmaisseet esimerkiksi John McWhorter, James Lindsay, Michael Schellenberger ja Andrew Doyle. Kisin itse kirjoittaa: ”My point is, it is extremely easy to prove that religion is evil but I am not convinced that proving that it causes more evil than its absence is quite as easy.”

Moni tahtoo kieltää koko woke-ilmiön olemassaolon. Esimerkkejä siihen liittyvistä fundamentalistisista piirteistä löytyy meiltä Suomestakin. Aki Ruotsalan cancelointi on yksi varhainen esimerkkitapaus tämän uuden puritanismin piirteistä, Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan oikeusjuttu toinen tuoreempi ja paljon näkyvämpi tapaus.

Woke on väljä kattotermi, ja käsitteenä vaikeasti määriteltävä, mutta liberaaleina ateisteina itseään pitävät Kisin, Doyle ja muut heidän kaltaisensa eivät arkaile kutsua tätä yhteiskunnalliseen ekskommunikaation kannustavaa kulttuuria pohjimmiltaan uskonnolliseksi.

Mistä tämän virtauksen suosio sitten johtuu? Väitän, että vastauksia ilman uskontoa ei ole tarjolla. Tyhjiöstä on paha nyhjäistä. Länsimaisen ihmisen edessä on paluu uskontoon – tavalla tai toisella.

Kyse on lopulta vain siitä, kenelle kumarrat ja ketä rukoilet