Kirjoittanut
Kirjoittaja on eksynyt uskonnon ja politiikan hämärille rajaseuduille.Onko konservatismi tekemässä comebackin?
Koska viime aikoina on kai tullut taas jollain tavalla populaariksi lainailla aineksia kristinuskosta osaksi jotain ns. ”konservatiivista” maailmankuvaa, jossa sellaiset asiat kuten pysyvyys ja turvallisuus, perhearvot, kansallisvaltiot, perinteiset instituutiot, kirkossakäynti, hyvät tavat, korkeakulttuuri, tweed-takit ja kenties satunnainen lasi punaviiniä ovat palaamassa muotiin, lienee soveliasta vähän kritisoida tätäkin ”megatrendiä”. Kristinuskosta kun ei saa konservatismia tekemälläkään.
Nyt vaviskaa taantumukselliset voimat, sillä…
Kristinusko on progressivismia!
Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle, ja kuinka tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt!
Eespäin elävän mieli, sanotaan. Ihminen on utelias. Meillä on tarve luoda uutta, löytää uusia maailmoja, kokeilla rajojamme. Turvallisuus käy äkkiä tylsäksi ja turhauttavaksi. Jos elo on liian turvattua, sitä vaikka särkee asioita tai satuttaa itseään vain siksi, että edes jotain tapahtuisi. Jotain tällaista kai sattui mm. vuonna 1968. Ettei vielä kävisi uudestaankin.
Miksi nuoret edes olisivat konservatiiveja?
Nuoruuteen kuuluu levottomuus, riskien ottaminen, voima, jonkun taakse jättäminen ja itsenäistyminen. Onhan itse elämäkin kutsua jatkuvaan uudistumiseen. Ja maailma muuttuu. Meidänkin pitää.
”Sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä…”
Kristinuskosta sanotaan, että se on ns. lähetysuskonto. Jumalan valtakunta, mitä sillä sitten tarkoitetaankin, on tarkoitettu etenemään ja laajenemaan kuten kaikki, mikä ylipäänsä on elossa. Sen arvomaailma haastaa uudistumaan mieleltään ja hengeltään, jättämään taakse ja pyrkimään kohti tuntematonta, laittamaan itsensä likoon suuremman asian puolesta.
”Menkää siis… kaikkeen maailmaan…!”
Entä kulttuuri ja perinteet?
”Katso, uudeksi minä teen kaikki…”
Jeesus haastoi ja jätti noudattamatta monia uskontonsa ja paikallisen kulttuurinsa perinteitä, tapoja ja normeja. Hänen sanansa ja toimintansa koettiin usein loukkaavina. Myös myöhemmät sukupolvet ovat haastaneet paikallisia normeja, siellä missä ne ovat ristiriidassa jonkun tärkeämmän kanssa.
Kulttuurikritiikki on oikeassa siinä, että kovin usein normit ja perinteet ovat niiden alla elävälle raskaita taakkoja ja jopa sorron välineitä. Eivät kaikki kulttuurien piirteet tue ihmisyyttä ja siksi niiden kaikinpuolinen suojeleminen hinnalla millä hyvänsä ei ole mikään ”raamatullinen hyve”. Kulttuurikriitikko Jeesus Nasaretilaisen seuraajia kutsuttiinkin lempinimellä ”koko maailman villitsijät”.
”Olen pitänyt sen kaiken roskana…”
Konservatismissa ihmiskunta on surkeasti epäonnistunut
Ei myöskään apostoleista, varsinkaan Paavalista saa traditionalistia tekemälläkään. Toisaalta Paavali oli aikansa sivistyneistöä, joka hyvin tunsi kulttuurit, kirjallisuuden, filosofian ja yhteiskunnan. ”Pitäkää sen, mikä on hyvää!” Mutta paljon myös sai mennä.
Rooman rapistuttua antiikin kirjallisen perinnön meille tallensivat ennen kaikkea munkit. Mutta antiikin maailmaan emme voi palata, yhtä vähän kuin paratiisiin.
Maailmassa on valtavasti säilyttämisen arvoista, silti elämä kulkee eteenpäin. Tarvitaan sitä ”luovaa tuhoa.” Ehkä myös kulttuurien pitää ajoittain luoda nahkansa. Mehän emme edes kykene säilyttämään kaikkea kulttuuriperintöä, mitä maailmassa on, kun emme kykene suojelemaan luontoakaan ja sen monimuotoisuutta ja kauneutta. Konservatismissa ihmiskunta on surkeasti epäonnistunut!
Kristinusko on liberalismia!
Missä Herran henki on, siellä on vapaus…
Jeesus lupaa vapautta. Tosin vapaudella klassisessa mielessä tarkoitetaan muuta kuin nykyään. Vapaus on vapautta synnistä, oman ”luontomme” kurittomuudesta, hengen voittoa lihasta. Vapaus kasvaa uhrausten, itsekurin kautta. Sisäisesti vapaa osaa toimia oikein silloinkin, kun kukaan ei katso.
Se on myös vapautta toisten ihmisten odotuksista. Jeesus siis voimaannuttaa ja vapauttaa yksilön.
Kristinusko on individualismia!
Maailmanhistoriassa on aina ollut yksilöitä, jotka nousevat oman perhetaustansa ja kulttuurinsa yläpuolelle. Jeesus ja apostolit ovat olleet kaikenlaisten vapaustaistelijoiden esikuvia, hyvässä ja pahassa.
On esitetty, että vasta keskiajan jälkeinen romantiikan ja reformaatioiden aikakausi loi nykyaikaisen ”länsimaisen” individualismin. En ihan sellaisenaan niele tätä. Ajatus yksilöstä, joka toimii itsenäisesti ja tekee omat ratkaisunsa, on Uudessa testamentissa niin läpitunkevan vahva.
Jeesus itse kutsui lähimmiksi seuraajikseen yksilöitä, etenkin nuoria miehiä ja perheettömiä naisia. Perinteiset sukuyhteisöt, klaanit ja traditiot – tuo ns. ”konservatismin” kova ydin – saavat Jeesuksen puheissa välillä sellaista huutia, ettei asioiden tärkeysjärjestyksen pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi… Matt. 10:34-39.
Mitä se ”konservatismi” edes on?
Konservatismissa ei ole kyse arvoista. Näen konservatismin asenteena ja tapana hahmottaa todellisuutta. Se ei vielä ota kantaa siihen, minkä asioiden suhteen ollaan ”konservatiivisia”.
Filosofi Robert Conquestia mukaillen, kaikki ihmiset ovat konservatiiveja niissä asioissa, mistä jotain tietävät. Konservatismi on mm. sen ymmärtämistä, että useimmat arvokkaat asiat elämässä särkyvät helposti ja siksi niitä pitää suojella ja käsitellä kunnioituksella.
Konservatismi viittaa säilyttämiseen ja suojelemiseen (conserve). Vaikka konservatismi ja progressivismi ilmiöinä ovatkin toistensa vastakohtia, ne aina kuuluvat erottamattomasti yhteen, toteaa poliittisen historian lehtori David Koyzis kirjassaan Political Visions and Illusions.
Ihminen on arvokas, mutta helposti särkyvä. Luonto on arvokas ja hauras. Sivistys, hyvät tavat, kulttuuri, taide, kauneus, historia jne. ovat vaalimisen arvoisia. Kaikki ihmiset – ehkä kaikkein paatuneimpaa nihilistiä lukuun ottamatta ovat joissain asioissa konservatiiveja.
Kristinusko alkoi vahvasti progressiivisena liikkeenä. Pian joukkoon liittyi mukaan perheitä ja monen ikäistä väkeä, jolle ei olisi ollut mahdollista lähteä kävellen Intiaan aatteen palo mukanaan.
Alettiin tarvita rakenteita, jotka suojelevat ja ylläpitävät elämää ja keskinäistä järjestystä. Oli pakko ratkaista kysymyksiä johtajuudesta, auktoriteetista ja sopia säännöistä. Tärkeimmät silminnäkijäkertomukset ja opetukset piti saada talteen ja säilyttää tarkasti alkuperäisinä tulevillekin sukupolville. Loppu on (kirkko)historiaa. Mutta ei kristinuskon (ja elämän) progressiivinen luonne ole siitä mihinkään kadonnut. Rakenteilla, instituutioilla vaan on oma elinkaarensa.
Kristinusko on kristinuskoa
Aineksia toki saa vapaassa maailmassa aina lainata, mutta silti ”Jumalan valtakunta” on ihan ”oma juttunsa”, eikä ikipäivänä mahdu konservatismin tai minkään muunkaan yhteiskunnallisen ideologian seinäkoristeeksi. Ismit tulevat ja menevät. Olettaisin, että tämä pätee muidenkin uskontojen itseymmärrykseen.
Elämä on jatkuvaa tasapainon hakemista suojelemisen, säilyttämisen, turvan ja toisaalta ”kaaoksen”, seikkailun, eteenpäin pyrkimisen välillä. Jännite tarkoittaa elämää.
Ja lopuksi.
Mitä se kristinusko sitten on? Olen joka päivä kiitollinen siitä, etten opiskellut teologiaa, enkä siksi koe velvollisuutta edes yrittää vastata…
Tapio Luoma-aho
Lähteitä:
Alan Hirsch, Michael Frost. The Shaping of Things to Come : Innovation and Mission for the 21st-Century Church. Baker Publishing Group 2013.
David Koyzis. Political Visions and Illusions. A Survey and Christian Critique of Contemporary Ideologies. Second Edition. InterVarsity Press 2019.
Roger Scruton. How to be a conservative. Bloomsbury Publishing 2015.
Larry Siedentop. Inventing the Individual : The Origins of Western Liberalism. Penguin Books 2015.
Kuva: Tina Rataj Berard / Unsplash.com
