Kirjoittanut
Mikä on Räisäsen teoksen Mitä varhaiset kristityt uskoivat suhde kristinuskoon. Räisänen sanoo pyrkineensä irtautumaan ”Uuden testamentin teologioista”. Kirjaa voisi luonnehtia yritykseksi laatia modernin raamatuntutkimuksen yleisesitys.
Toisin kuin moni luulee, modernismi on oikeastaan jo pari sataa vuotta vanha suuntaus. Sen pyrkimyksenä oli kumota vanha ja tuoda tilalle jotain uutta. Politiikassa sitä edusti marxilaisuus, joka pyrki kääntämään yhteiskunnan valtarakenteet ylösalaisin. Luonnontieteessä sitä edusti darvinismi ja taiteessa suuntaukset, jotka luopuivat todellisuuden kuvaamisesta klassisten kauneusihanteiden ja muodon puhtauden mukaisesti.
Räisäsen teos liittyy tähän valistuksen ja modernismin missioon: kaikki ihmiset on tehtävä tietoisiksi kristinuskon historiallisesta epäluotettavuudesta, jotta he voisivat omaksua menneisyyden rasitteista vapaan maailmankatsomuksen. Heidät olisi vapautettava kirkolliskokousten keksimien dogmien painolastista ja katekismusetiikan tuottamasta syyllisyydentunnosta aikuiseen ihmisyyteen.
Esimerkkinä modernista teologiasta voisi mainita amerikkalaisen feministiteologin, Sallie McFaguen, jonka näkemyksen mukaan Raamatun sanoma on ”vaikuttava vertauskuva”, persuasive metaphor. Silloinkin kun sillä ei ole historiallista pohjaa, se aikaansaa, että ihmiset alkavat toimia samoin.
Niinpä esimerkiksi Exodus-kertomuksen merkitys nykyään voisi olla siinä, että se innoittaa lukijansa taistelemaan maahanmuuttajien, muukalaisten ja sorrettujen puolesta viedäkseen heidät vapauden, tasa-arvon ja korkean elintason ”luvattuun maahan”. Tai viidentuhannen ruokkimisen merkitys olisi siinä, että se saa ihmiset toimimaan toimeentulon tasaamisen, köyhien ruokkimisen ja maailman nälkäisten hyväksi. Näitä ihmeitähän ei tietenkään todellisuudessa voinut tapahtua.
Toinen nimekäs suuntauksen edustaja on Jürgen Moltmann, jonka mukaan ”kaikki absoluuttisen totuuden historialliset linnakkeet ovat antautuneet.” Teologit eivät enää voi sanoa sellaista, mikä pätee jokaiseen ihmiseen kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Sen vuoksi teologiasta tulee vain loputonta keskustelua.
Edellinen näkemys edustaa intentiopohjaista teologiaa, jossa Raamatulle annetaan merkitys, jolla saavutetaan toivottu tavoite. Moltmannin näkemys teologiasta tekee puolestaan siitä tuotepohjaista. Kirkolle yritetään kehitellä ”tuote”, joka menisi kaupaksi, kun teologian entisestä sisällöstä on luovuttu.
Kyseiset piirteet ovat ominaisia myös Räisäsen teokselle. Kristinuskosta on siinä laadittu versio, josta kaikki uskontunnustuksissa ilmaistut klassisen kristinuskon piirteet on karsittu pois. Kun päämäärä on alusta alkaen ollut tiedossa, voi epäillä, että tutkimusote on tavoitteellinen.
Kristinuskon myönteiseksi merkitykseksi tässä produktiossa tulee sitten sama, millä kristinuskosta vieraantuneet ihmiset nykyään perustelevat kirkon tarpeellisuutta: sosiaalinen työ, suvaitsevaisuus, humanitaarinen toiminta, monikulttuurisuus ja tasa-arvo.
Humanistinen ja uskonnonhistoriallinen tutkimusmetodi aikaansaa, että kieltäydytään käyttämästä keskeisiä kristillisen teologian termejä kuten Jumalan ilmoitus, jumalallinen inspiraatio, Jumalan teko tai Jumalan sana. ”Huippututkimukseksi” nimetty teologia viihtyy syvissä näköalattomissa laaksoissa.
Räisänen karttaa kristinuskosta nousevia käsitteitä. Hän kirjoittaa Luojan ja Pyhän Hengen jopa Raamatun tekstiin pienellä alkukirjaimella. Syynä tuskin on painovirhepaholainen. Luomisen, lankeemuksen, sovituksen, ylösnousemuksen ja Kristuksen tulemisen tuomiolle hän sivuuttaa. Ruumiin ylösnousemuksen hän kieltää puhuen vähättelevästi ”lihan” ylösnousemuksesta.
Kolminaisuusoppi ja kristologia ovat hänen mielestään aatehistorian tulkintaa voittajien näkökulmasta. Teorian tueksi on lukuisia Jeesuksen sanoja, tapahtumia ja apostolien kirjoituksia siirretty myöhempään historiaan ilman muita perusteita kuin niiden sopimattomuus tutkijan laatimaan menneisyyden rekonstruktioon. Yliopistoeksegetiikkaa on maallistumisen myötä alkanut hallita tällainen ”voittajien” historiantulkinta.
Avoimena pyrkimyksenä on tehdä Uuden testamentin kaanonin ulkopuoliset kirjoitukset sekä islamilaiset tekstit samanarvoisiksi apostolisten kirjoitusten kanssa. Tämä ”puolueeton kerettiläis- ja kirkkohistoria” onnistuu noudattamaan linjaansa niin, että useimmat kirkon tuomitsemat henkilöt, kuten Markion, Kerinthos, Areios ja Pelagius, saavat täyden hyvityksen historian tappioista.
Uudesta testamentista tulee myöhäisrabbiinista ”uuden lain” opettamista. Paradoksit katoavat ja samalla evankeliumin ylivertainen, humanismin ylittävä sisältö – kaikki se mikä saa syntisen iloitsemaan vanhurskauttamisen ihmeestä ja täyttää kuolevan ihmisen Kristuksessa ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivolla.
Sikäli kuin teoksessa puhutaan Jumalasta, on aina kyse alhaalta nousevasta ajattelusta. Raamatussa ei ilmoiteta Jumalan tahtoa, vaan eri aikoina eläneiden ihmisten käsityksiä siitä. Raamatun sanat ovat siis vain ihmisten arveluja, uskomuksia ja mielipiteitä Jumalasta. Sellainen käsitys, että Jumala toimisi heidän välityksellään, ei mahdu kirjoittajan ajatusmaailmaan. Teosta vastaan voidaan esittää yksi vastaväite: se ei ole Uuden testamentin teologia, vaan sen loppu.
Kristinuskon hylkääminen tulee ilmi erityisen selvästi verrattaessa teoksen opetuksia Isä meidän -rukoukseen. Jeesuksen rukous alkaa läsnä olevan ja tuonpuoleisen taivaallisen Isän puhuttelulla. Räisänen ei katso voivansa puhua Jumalasta kummassakaan mielessä. Eksegeettien tyyliin ei kuulu Jumalan nimen pyhittäminen, mieluummin käytetään Vanhassa testamentissa kiellettyä Jumalan nimeä ja kirjoitetaan se tekstiin.
Jumalan valtakunnan tuleminen ei ole näköpiirissä, teos puoltaa hindulaista maailmanfilosofiaa, jonka mukaan historia ei ole menossa minnekään. Jumalan tahdon tapahtumista ei pidetä tärkeänä, vaikka ihmisten tahdon tapahtuminen on viemässä maailman tuhon partaalle.
Jokapäiväisen leivän saaminen lienee ainoa kohta, johon teoksen käsitykset voisivat liittyä. Synnin ja pahan mahti maailmassa ja pääsy siitä ei askarruta edes akateemisena kysymyksenä. Ylistystä Jumalalle, jonka on valtakunta, voima ja kunnia, ei kuulu tässä ihmisyyden uskonnon temppelissä.
Kokonaisesityksen sijasta teos päätyy kokonaishajotukseen Raamatun kirjoittajien katsomusten moninaisuuden perusteella. Tämäkin löytö näyttää olevan tavoitteellinen, koska ilmeinen päinvastainen evidenssi sivuutetaan: Raamatun sanoman yhtenäisyys kirjoittajien, aikakausien ja kansallisuuksien moninaisuudesta huolimatta. Mitä olisi ajateltava tutkijasta, joka on elämäntyökseen tutkinut Raamattua ja sanoo lopuksi: ”Palestiinan uskonnollinen elämä ensimmäisellä vuosisadalla on tärkeämpi konteksti kuin Vanha testamentti, jossa ei todellisuudessa ole yhtään ennustusta Jeesuksesta”, (jota koko Israel odotti).
Paljon kirkkaammin nousee Raamatun teksteistä esille seuraava näkökulma: Miten on mahdollista, että tuhannen kolmensadan vuoden aikana eläneiden ihmisten puheista ja kirjoituksista syntyneen 66 kirjan kokoelman tähtäyspisteenä on lopulta Kristus.
Ilmoitusteologiasta luopuminen merkitsee samalla myös ajattelun ja mielikuvituksen kuolemaa. Staattinen maailmankuva ei selitä mitään, ei toivo mitään, ei päästä mistään eikä lupaa mitään. Se vain tuhoaa kaikki länsimaisen sivistyksen ja taiteen pohjalla olevat mielikuvat ihmisestä ja maailmasta, joihin koko kulttuuri perustuu.
Moderni teologia on kuollut. Modernismista on tullut monumentti, jolle lasketaan seppeleitä. Sen haudalla ei kukaan vieritä kyyneleitä. Ketään se ei innosta, elähdytä tai liikuta. Sen puolesta ei kukaan uhraa mitään, ei kadu syntejään eikä täyty syntien anteeksiantamuksen tai iankaikkisen elämän tuomalla ilolla.
