Kirjoittanut
Kirkon ja taiteen keskinäinen suhde kertoo paljon kummankin tilasta. Nykytaiteen valossa kumpikin näyttää joutuvan outoon asemaan. Taiteen suuret saavutukset ovat usein liittyneet kristinuskon historiaan ja sen kukoistukseen. Ne ovat syntyneet klassisen kristinuskon helmasta. Tämä pätee yhtä hyvin kuvanveistoon, maalaustaiteeseen, kirjallisuuteen kuin musiikkiin.
Kristinuskon suuruus näkyy siinä, että siitä irtauduttuaan vain harvat taiteilijat ovat kyenneet esittämään mitään merkityksellistä ilman jonkinlaista suhdetta kristinuskoon. Niinpä postmoderni nykytaide näyttää tuottavan tyhjyyden ohessa harvinaisen paljon kristinuskon kieltämistä, kopioimista ja väärentämistä. Vai olisiko vain kyse siitä, että se on oikotie julkisuuteen.
Kirkon suuntauksena on viime aikoina ollut pyrkiminen pois kristinuskon ”painolastin” alta. Sen vuoksi mitkä hyvänsä esittäjät ja tuotteet on pakosta hyväksytty sen tiloihin. Taiteella on vapautensa, mutta on jokin raja, minkä jälkeen kirkon pitäisi sulkea ovensa teoksilta ja esityksiltä, joiden tarkoitus on tehdä kristinuskoa tyhjäksi.
Kulttuurille alistettu ja kansansuosioon pyrkivä instituutio ei ole rohjennut nähdä, että postmodernin taiteen yhtenä osatekijänä on sisäänrakennettu ateismi.
Helsingin sanomat kertoi keväällä Venetsian biennalen yhteydessä esillä olleesta veistoksesta. Belgialainen taiteilija Jan Fabre oli laatinut Michelangelon Pieta-veistosta mukailevan taideteoksen. Alkuperäisteoksessa Maria suree kuollutta poikaansa pitäen häntä sylissään.
Kyseisen taiteilijan erityisanti tähän teokseen on, että Marian tilalla on silmälasipäinen luuranko ja Jeesuksen kasvojen tilalle on vaihdettu taiteilijan oma naama. Tarpeellista groteskia vaikutelmaa lisää vielä, että Jeesuksen kädessä roikkuvat ihmisaivot. On vaikea päätellä, onko kyseessä taiteilijan aivovaurio, suurentunut ego, huijaus vai bisnes.
Tämäntapaiset taiteen saavutukset panevat miettimään kristinuskon ja nykytaiteen suhdetta. Mistä kyseinen kiinnostus väärentää Jeesuksen elämää, persoonaa, jopa kasvojakin nousee? Sehän on nähtävänä kaikkialla kirjallisuudessa, elokuvassa, musiikissa, jopa joissakin kehnoissa hengellisissä lauluissa – nykyihminen haluaa luoda kaltaisensa jumalan.
Ihmisen luovuus syntiin langenneenakin osoittaa, että hän on Jumalan kuva. Jumalan luomistyön hylännyt ja turhanpäiväiseksi tullut kulttuuri yrittää nousta Kristusta vastaan, koska hänessä jumaluuden läsnäolo on nähtävissä.
Kristinuskon jälkeinen henkinen tyhjiö on niin suuri, että sisältöä löytyy enää sen vääristelystä. Olen parhaani mukaan pyrkinyt väistämään postmoderneja taidenäyttelyitä, mutta sittenkin usein törmää yritykseen tehdä pyhästä banaalia, aidosta väärää ja todesta keksittyä. Lisäksi trendi vaikuttaa varsin yleismaailmalliselta.
Kemijärven taiteilijaresidenssissä vieraili pari vuotta sitten New Yorkista kotoisin ollut nuori taiteilija, joka oli kehitellyt seinälle erikoisen veistoksen. Tyhjälle alustalle oli lyöty ristiinnaulitun kädet ja jalat. Muu ruumis puuttui nilkoista ja ranteista lähtien. Taiteilija sanoi tarkoittaneensa teoksen perusajatukseksi diakonian. Joku toinen olisi kenties nähnyt siinä ruumiin paloittelua ja doketismia eli Jeesuksen ihmisyyden kieltämistä.
Turun tuomiokirkosta on nyt tullut kulttuuripääkaupunkivuoden johdosta nykytaiteen näyttämö. Se on tosin vaatinut kirkon pyhyyden kannalta arveluttavaa puuttumista sen rakenteisiin. Pääalttarille on kyhätty teatterilava tanssiesityksiä varten ja Robert Wilhelm Ekmanin alttarifresko on peitetty sinertävän esiripun taakse.
Pormestarin kuoriin on sijoitettu Francine LeClercqin installaatio Leonardo da Vincin Pyhästä ehtoollisesta. Kappelin takaosaan on pystytetty seinämä, johon on jyrsitty altapäin Kristuksen ja opetuslasten ääriviivojen mukainen aukko.
Edessä on pöytä, jossa ei ole pyhää Ehtoollista, leipää eikä viiniä. Niiden sijasta siinä on keskoskaappi. Pyhyyden kunnioituksen puutteesta kärsivä nykyihminen voi työntää kätensä sen sisään jakaakseen Jeesuksen tavoin ehtoollista. Vai onko sittenkin kyse osallistumisesta Jeesuksen kavaltamiseen? Juudashan pisti kätensä vatiin. Seiniä koristavat pop-taiteen mestarin Andy Warholin maalaamat sähkötuolit. Nämä hirvitykset julistavat nyt maailmalle Kristuksen, apostolien ja pyhän Ehtoollisen poissaoloa.
Turun sanomien mukaan kansallispyhäkkömme on nyt myös kuvataiteen osalta nousemassa arvoiseensa asemaan. Onhan Andy Warholin teos nyt ensi kertaa päässyt sakraaliin tilaan. Hän on tullut eniten tunnetuksi Marilyn Monroen kuvien tehtailemisesta.
Kirkon rooliksi tässä merkityksettömyyden haussa jää tilan antaminen. Ateismi pyrkii valtaamaan fyysisen tilan. Sehän on sen ainoa keino taistelussa kristinuskoa vastaan. Se ei saa rauhaa ennen kuin aito uskonto on syrjäytetty ja sen symbolit tuhottu. On vaikea saada selvää, mikä on nykytaiteen suurin innoittaja, ateismi vai narsismi?
Kunhan vain ei kävisi samoin kuin Skotlannissa. Edinburghin linnankukkulalla sijaitsee aikoinaan Skotlannin kirkon kirkolliskokouksen käyttämä goottilainen katedraali. Sinne vahingossa päänsä pistävä turisti voi yllättyä. Interiööri on peitetty häveliäästi värikkäillä seinämillä. Ulkopuolella oleva mainostaulu lupaa monenlaisia palveluja: festivaaleja, konsertteja, näyttelyitä, performansseja, lounaita ja drinkkejä. Kyseessä on the Hub, Edinburghin kulttuurielämän ”keskiö”.
Valvoisipa kirkko tilojensa käyttöä samalla innolla kuin Espoon tuomiokapituli valvoo naispapittomien messujen pitämistä. Herramme poissaolon julistaminen näyttää olevan nykytaiteen kutsumus. Mikä muuten on kulttuuripääkaupunki, jolla ei ole mitään omintakeista tarjottavaa, vain New Yorkista lainattuja guggenheimilaisia tekeleitä.
Toki yksi taideteos tuossa kansallispyhäkön näyttelyssä puoltaa hyvin paikkaansa. Se on Agricolan kappeliin sijoitettu Pauno Pohjolaisen tutkielma Kristuksen kasvoista ja Karitsasta. Herramme kärsimys on uurrettu hänen kasvoilleen niin vaikuttavasti, että voi kuvitella hänen parhaillaan suostuneen Getsemanessa kantamaan koko maailman synnin. Tuossa kappelissa viipyminen voi nykytaiteen lohduttomuuden jälkeen nostaa mieleen sen kysymyksen, puuttuuko meiltä yksi ja sen mukana kaikki – Kristuksen sisäinen tunteminen.
