Kuinka kauan? - Seurakuntalainen

Kuinka kauan minut yhä unohdat? / Mutta minä turvaan sinun armoosi: riemuitkoon sydämeni (Ps. 13:2,6).

Hätkähdän näiden lauseiden mahtumista yhteen Psalmien lyhyimmistä luvuista. Ohimennen luettuna sanat näyttäisivät tulevan kuin mielialojen vaihtelusta kärsivän tunneihmisen pientä harmistusta sisältävistä hetken ajatuksista.

Mutta Daavid ei ollut kevyttä tekoa. Hänen elämänsä ei ollut notkeaa sipsutusta hopealusikan päässä. Hän otti iskuja vastaan kuin huippukunnossa olleen Muhammed Alin epätoivoinen vastustaja, horjahteli, otti puolisokeita sivuaskelia, välillä rojahti maahan ja jollain ihmeellä takaisin elämään. Alusta loppuun saakka sai Jumalaa epätoivoisesti etsivä mies kokea perusturvaa horjuttavia vastoinkäymisiä.

Miksi minut yhä unohdat -sanojen jälkeen kuulen tänään pitkän ajanjakson, jossa ei ole mitään kuultavaa. Paitsi ne iskut. ”Tum. Pam. Tum. Pam.” Psalmin kuuteen jakeeseen on suomenkieliseen Raamattuun saatu mahtumaan peräti neljä kuinka kauan -sanaparia.

Niin, kuinka kauan? Oletko sinä joutunut käyttämään noita sanoja keskusteluyrityksessä Jumalan kanssa? Oletko ehkä juuri nyt noiden kahden sanan vankilassa? Ehkä sanat ovat saaneet syntynsä jo kuukausia, peräti vuosia sitten ja silti tänään joudut entistä tyrmistyneempänä toistamaan samaa kysymystä?

Daavidin elämässä vastaus oli joskus kymmenen vuotta. Joskus selvästi lyhyempi aika. Ja samalla syntymästä kuolemaan. ”Kuinka kauan” -sanat olivat kuin muuten kaunista jumalasuhdetta tuhoava loinen. Ne eivät päästäneet Daavidia koskaan lopullisesta epäilystä:

”Jumala, oikeasti, näetkö Sinä elämääni? Onko tämä vielä kohtuuden rajoissa? Miten voin jatkaa Sinun rakastamistasi ja luottaa Sinuun sataprosenttisesti, jos annat toisten ihmisten, olosuhteiden, onnettomuuksien ja minun itseni hakkaavan minut väkisin sisään Tuonelan porteista?”

”Mutta minä turvaan sinun armoosi”. Sitä ennen pelkkä käsi suun edessä epäuskon piiskatessa kalvavilla kysymyksillä. Sitä ennen Jumala päätti olla hiljaa hetken jos toisenkin. Välissä ei ole mitään siltaa näiden kahden täysin vastakkaisen kokemuksen välillä. Ei mitään karttaa miten ensimmäisestä pääsisi toiseen.

Eikö ”Kuinka kauan Sinä yhä unohdat minut” ja ”Mutta minä turvaan Sinun armoosi” lauseiden välissä kuuluisi olla edes yksi tämän tyylinen selittävä jae: ”Mutta Sinä kuulit minua ja siksi minä yhä lujemmin päätän luottaa Sinuun?”

Täydestä Jumalan poissaolosta ja samalla kärsimyksen lisääntymisestä päästään riemun säveliin yhden ”mutta” -sanan avulla. Mutta. Siinä ei mainita Jumalan kaiken muuttavasta voimasta mitään. Psalmissa 13 puhuu mies, joka on oppinut syviä salaisuuksia elämästä ja Jumalasta. Mieleen tulee mies reilun kahden tuhannen vuoden päästä. Hän kirjoitti siitä kivusta, miten Jumala kätki itsensä juuri hetkellä, jolloin hän kyseli Daavidin tavoin kiihkeimmin vapautusta. Molemmat näistä miehistä kokivat niin syviä ahdistuksia, että he kirjoittivat olleensa syksyn viimoissa piestyjä koivuja vailla yhtään lehteä. Vailla elämää.

Paavali, kuten Daavidkin tiesivät syvästä kokemuksesta käsin Jumalan olevan lähimpänä silloin kun Hän vaikenee. Vaikka he välillä itkivät silmät päästään, he samalla ihmeenomaisella tavalla saattoivat odottaa ihmettä juuri silloin, kun sitä ei osattu enää laskelmoida tulevaksi. He osasivat odottaa Jumalaa yli odottamisen aikataulujen ja kiittää yhdessä riipivän itkun kanssa.

He elivät, eivät peräkkäin, vaan rinnakkain kahta täysin erilaista todellisuutta. Ensimmäisen saadessa yhä lujempaa kuristusotetta toinen pääsi kuin varkain voitolle.

Me haluaisimme sielumme pohjasta kokea täysin erilaisen ”mutta” -sanan. Me haluaisimme voittokokemuksen, emme sanaa. Mitä pelkästä sanasta on hyötyä silloin, kun elämä huutaa Kaikkivaltiaan voittavaa oikeaa kättä?

Meillä on Jumala, joka on jopa kokemaamme todellisuutta todellisempi. Jokainen Hänen lupauksensa on järkähtämättömämpi kuin vahvinkaan vuori. Jos siis elämän todellisuus ja Jumalan Sanat ovat ristiriidassa, toisen pitää olla totta, toisen ei. Silloin ja vasta silloin usko astuu kehään.

Usko näyttää itsessään sairaalloisen hintelältä, mutta se tinttaa Alia leukaan sellaisella voimalla, että todellisuus järkkyy.

Minä tiedän, että monet teistä olette kokeneet kovia eriä Alin kanssa. ”Kuinka kauan”-sanat pyrkivät työntämään tajuntaamme vain seuraavan vastauksen: ”Loputtomiin.” Kun toivo kauan kaivatusta ilosta ja keveydestä lakkaa, ihminen muuttuu sisältä kuolleeksi.

Ehkä juuri siksi Psalmi 13 on täytynyt syntyä. Jonkun täytyi kokea se todellisuus, mistä me tänään saamme toivon nektariinia. Jonkun täytyi huutaa esille ne sanat, jotka avaavat meillä yhteisen, jaetun todellisuuden. Silloin emme ole enää kehässä yksin, vaan yhtenä suurena, ajattomana seurakuntana. Ja silloin voimme ymmärtää, että emme ole vain kehässä, olemme Jumalan kehässä.

Lopulta pahinkin myrsky on Jumalan oma myrsky. Sillä kun olemme Hänen omansa, on kaikki mitä meillä on ja meille tapahtuu, Hänen omaansa. Hänen omanaan oleminen tarkoittaa olemista Jumalan omistuksessa eli Hänen vastuullaan ja huolenpidon alaisena.

Vain kristinuskon Jumalalla on varaa sanoa, että hänen omilleen kaikki asiat joutuvat lopulta palvelemaan Hänen valtakuntansa tarkoituksia. Niin helle- kuin myrskypäivät, pitkäveteiset paikallaanolot ja liian vauhdikkaat kurvit on pakotettu erilaisiksi tienviitoiksi, jotka vievät meitä aina kohden omistajamme hyvää tahtoa.

Aiheeseen liittyvää