Kirjoittanut
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta.Kevät. Sen tietää tulleen, kun lenkiltä palatessa niistää harmaata. Kaupungilla kulkiessa huomasin myös trendikkäiden optimistien jo laittaneen hohtavan valkoiset tennarit jalkaan. Toinen varma kevään merkki.
Palasin eilen pääsiäslomalta Ylläkseltä. Reilussa viikossa täällä Etelä-Suomessa oli tapahtunut ihmeitä. Kaikki ne ikijäätä muistuttaneet kinokset: poissa. Auringon, ja kuulemma päiviä kestäneen vesisateen, voima on hämmästyttävä. Innokkaat krookukset pilkistävät jo esiin viimeisten luminokareiden lomasta isovanhempieni pihamaalla.
Olen koko talven uppiniskaisella tarmolla pyöräillyt säästä riippumatta. Olin jo vähällä tuomita koko hyötyliikunnan toivottomaksi, kun sormet päivä toisensa jälkeen jäätyivät arktisessa säässä ja viimeistään, kun kura ja lieju valtasivat pyörätiet. Tänään kuitenkin löysin vauhdin huuman uudelleen. Hyräilin huomaamattani hymyillen polkiessani vaivattomasti kuivaa, juuri lakaistua, tasaista väylää kohti kotia.
Kuulin eilen mustarastaan lurittavan lähimetsässä ja purojen solisevan hiekkateillä. Jo monena päivänä olen ihaillut joutsenparien lentoa takaisin pohjoiseen. Aurinko häikäisee vielä myöhään illalla ja alkaa pikku hiljaa tuoda elämää kalpeille kasvoilleni. Tekee melkein mieli rakastua. Taidan tosiaan olla niin kuin muukin luonto, herään uuteen elämään keväällä.
Täällä Pohjolassa lauletaan kuinka ”kaikki kukkii nopeasti”. Mutta nyt, kun kaikki on vasta nupullaan, tuleva kesä tuntuu pitkältä ja ihanalta. Tällä hetkellä on vaikea ymmärtää kevätmasennusta. Minulta ainakin juuri kylmä ja pimeä olivat vähällä viedä elinvoiman. Nyt uskallan toivottaa haasteet ja harmit tervetulleiksi, aurinkoenergia riittää pitämään mielen virkeänä.
Eikö kaiken ihmeelliseen Luojaankin ole jotenkin helpompi uskoa ja luottaa, kun näkee luomakunnan puhkeavan kukkaan? Hän, joka tämän kaiken näin mainiosti suunnitteli, osaa varmasti koota myös minun elämäni pirstaleet samalla luomisvoimalla ehjäksi jälleen.
