Suomen kansainvälistyminen asettaa haasteita uskoville. Ennen oli selvää, että toisen uskonnon edustaja oli pakana ja lähetystyön kohde. Häntä oli helppo rakastaa, vihata tai sääliä, kun hän asui kaukana toisella puolella maailmaa ja varustimme lähetystyöntekijöiksi kutsuttuja ihmisiä tähän työhön.
Nyt lähetyskenttä on keskuudessamme, jopa tyttäreni koulussa. Hänen luokallaan on kuusi muslimia, joista yksi somalityttö on jo parhaita kavereita.
Yhtäkkiä ei olekaan ihan helppoa kertoa, miksei Isa-Mariasta voisi tulla isona muslimia, miksi kristinusko on parempi tai todempi usko kuin islam ja miten Jumalamme eroavat toisistaan.
Tyttäreni osaa kohdata muslimin aivan eri tavalla kuin oman sukupolveni edustajat; hän ystävystyy helposti eri uskontoa tunnustavan koulukaverin kanssa ja huomaa samalla, että tämä on aivan samanlainen ihminen kuin hänkin – hyvine ja huonoine puolineen.
Jos uskonto on ihmisen maailmankuvassa toisarvoinen asia, rinnakkaiselo eriuskoisen kanssa on helppoa. Mutta kun uskosta tulee elämän tärkeimpiä asioita, astuu kuvaan mukaan myös toisen vakuuttaminen omalla totuudella. Siksi tuntuu oudolta, että kirkossamme on liberaalisiipi, joka ei edes halua evankelioida toisuskoisia – vaan päinvastoin – tukea taloudellisesti muiden uskontojen harjoittamista, tai jopa harjoittaa erilaisia uskontoja luterilaisen kirkon tiloissa.
Heille tämä on uskontodialogia, minulle synkretismiä. Yleensä nämä rakkauden nimeen vannovat uskontodialogin kannattajat eivät halua antaa kirkon tiloja esimerkiksi naispappien vastustajien käyttöön, vaikka silloin puhutaan samaa uskontoa harjoittavista, mutta joissain kohtaa eri tavoin ajattelevista seurakunnan jäsenistä. Perusteluna on se, että seurakuntalaiset menisivät sekaisin siitä, mikä on kirkon opetus tässä kysymyksessä. Mutta jos luterilainen kirkko harjoittaa jumalanpalveluksia yhdessä toisten uskontojen kanssa, niin eivätkö silloin seurakuntalaiset mene täydellisesti sekaisin jo siitä, kuka ylipäänsä on kirkon Jumala?
Viikonloppuna kävin erään seurakunnan järjestämillä markkinoilla, joissa myytiin muiden tavaroiden ohessa mustia noitakirjoja, pakanallisia jumalanpalveluskirjoja ja horoskooppeja. Onko luterilainen kirkko ahdingossaan jo siinä vaiheessa, ettei millään ole enää mitään väliä? Kunhan ihmiset vaan jostain syystä tulisivat kirkkoon – vaikka sitten harjoittamaan vapaasti valitsemaansa uskontoa. Mutta ei kuitenkaan liian kristillistä ja tai liian raamatullista, sillä sehän kai voisi pelottaa muita pois?
Mutta ei mitään uutta auringon alla. Tiistaina 18. syyskuuta Radio Dein Viikon vieras, kenttäpiispa Pekka Särkiö kertoo kello 15.20 väitöstutkimuksensa kohteesta, kuningas Salomosta. Raamatuntutkijoiden mukaan Israelin hajaantuminen johtui Salomon synneistä, joista yksi oli vaimojensa vieraiden uskontojen hyväksyminen.
Emme tietenkään voi pitää vieraiden uskontojen edustajia – joista monet ovat suomen kansalaisia – vihollisina. Päinvastoin, he ovat ystäviämme. Mutta siinä on meille haastetta, että rakastamme heidät Jeesukselle. Jos emme kerro ystävillemme, mikä on tie, totuus ja elämä, niin emme todella välitä heistä. Älkäämme rakentako kirkkoomme kultaisia vasikoita, vaan muistakaamme Jumalan kymmentä käskyä, joista ensimmäinen oli:
”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.”