Kirjoittanut
Kysymys hengellisestä kodista ja nuorista aikuisista on vaivannut mieltäni jo pitkään. Olen vuoroin miettinyt luterilaisen kirkkomme rippikoulun menestystarinaa ja vuoroin omakohtaisia havaintojani ja tilastotietoja siitä, millainen harvinaisuus 18-30 -vuotias onkaan hengellisessä toiminnassa. Eikä ajatuksiani ole yhtään selkiyttänyt tieto siitä, miten kirkon isostoimintakin kokoaa vuosittain yli 20 000 nuorta vastuunkantajiksi leireille. Isosina toimineille nuorille, jos keille, voisi kuvitella syntyneen peruspositiivinen kuva kirkosta ja sen toiminnasta. Miten siis on mahdollista, että vain murto-osa näistä huippuisosista löytää tiensä kirkon toimintaan muutamaa vuotta myöhemmin? Olemmeko tehneet nuorisotyössä jotain perustavaa laatua oleva tavalla väärin vai ovatko kirkkolaivan kapteenit hukassa moniäänisyyden keskellä? Ei pelkoa, että tulisin tässä lyhyessä blogissani järjestöntyöntekijänä paukuttelemaan henkseleitäni ja kertomaan viisauden siitä, miten asiat pitäisi hoitaa – samalla tavalla tuntuu omakin menopeli olevan jumissa pehmeällä tiellä.
Olen pohtinut, millaiseen uskoon ja yhteyteen kristillinen nuorisotyömme kasvattaa. Kiinnittyvätkö tuhannet isoset tiiviisti seurakuntanuorten paikallisiin yhteisöihin tai omassa tapauksessani Ryttylän toimintaan, sen sijaan, että he kiinnittyisivät Jeesukseen. Nämä eivät toki ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. On mahtavaa löytää hengellinen koti seurakuntanuorista. Omatkin muistoni kahdenkymmenen vuoden takaisista seurakuntanuorten leireistä ja raamiksista synnyttävät yhä positiivista energiaa. Mutta aivan liian monelle tuo tiivis yhteys näyttäisi koituvan kohtaloksi, kun koittaa aika lähteä opiskelemaan ja vaihtaa paikkakuntaa. Uudelta paikkakunnalta kun ei löydy samanlaista täydellistä porukkaa ja työntekijöitä. Musiikkikin on kenties vääränlaista ja nuorten toiminnassa totuttu rentous on pahimmillaan kadonnut tyystin.
Ne nuoret aikuiset, jotka ovat kiinnittyneen ennen kaikkea Jeesukseen, ymmärtävät, kuinka välttämätöntä kristittyjen yhteys on. He raivaavat tiensä messuun, ottavat riskin ja lähtevät opiskelijailtaan tai raamattupiiriin, vaikka eivät tunne ketään entuudestaan. Onpa joukossa niitäkin, jotka ovat valmiit kulkemaan satoja kilometrejä päästäkseen oman kotiseurakuntansa toimintaan edes satunnaisesti. He tahtovat pysyä elossa.
En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, riittääkö neljä vuotta seurakuntanuorissa tekemään aivan kaikista hengellisiä Ramboja. Voisiko seurakunnan ja kristillisten järjestöjen toiminnassa olla todellista vetovoimaa ja voisiko nuoriin aikuisiin panostaminen olla muutakin kuin strateginen painopiste paperilla. Ihaillen olen seurannut muutamia onnistumisia maassamme, joissa tarvittavat resurssit ja noste ovat kohdillaan. On syntynyt yhteisöjä, joissa on eteenpäin menemisen meininkiä, sisältö kohdallaan, aitoa kohtaamista ja kaikki tämä laadukkaasti toteutettuna. Tällaisia yhteisöjä ei synny yksin kapitulien, valtuustojen tai johtoryhmien päätöksillä, mutta ilman näitä päätöksiä tarvittava oja pysyy aivan liian kapeana ajatellen kymmenien tuhansien vanhenevien seurakuntanuorten virtaa. Tarvitsemme tekijöitä, joilla on näky ja osaaminen kohdallaan ja jotka vapauttavat sen potentiaalin, joka nuorissa aikuisissa piilee. Ehkäpä kaikkein eniten tarvitsimme kuitenkin asennetta, jossa toivotamme nuoret aikuiset tervetulleiksi mukaan yhteisöihimme ja annamme heille tilaa toimia ja kantaa todellista vastuuta. Voisiko uusi viini uudistaa vanhoja leilejä?
