Kirjoittanut
Viime aikoina olen lueskellut G.K. Chestertonin teosta Orthodoxy. Tämä sata vuotta sitten elänyt salapoliisiromaanien klassikko kirjoitti myös joukon huomattavia teologisia teoksia. Puhuessaan kristillisen ja pakanallisen optimismin erosta hän mainitsee esimerkkinä jälkimmäisestä William Archerin, Ibsenin näytelmien kääntäjän. Tämä uneksi kultaisesta ajasta, jolloin maailmassa olisi pajatson kaltaisia masiinoita, joiden avulla jokainen voisi halutessaan päättää päivänsä pennin rahalla.
Kenties tuo ”golden age” voi pian olla edessämme. Eettisiä uudistuksia perustellaan yleensä yhteiskunnan muuttumisella. Näin muutos julistetaan tapahtuneeksi jo ennen kuin mitään on tapahtunut. On siis kyseessä itseään toteuttava mekanismi, joka näyttää tuottavan niitä yhä nopeampaan tahtiin.
Kuka olisi osannut kuvitella, että vihreän liikkeen keskustelun polttopisteeseen nostama eutanasia saa jo parin viikon päästä epämääräisissä gallupeissa puolelleen kolme neljäsosaa kansasta. Tämän jälkeen ei ole vaikea arvata, mille kannalle kannatuksestaan epätoivoiset puoluejohtajat asettuvat.
Yhteiskunta on pelkkä käsite, jota ei voi vetää vastuuseen tekemisistään. Sitä edustava parinkymmenen valikoidun älykön joukko antoi jo äänensä Helsingin sanomissa – enemmistö puolesta, kaksi vastaan, loput tyhjää. Tällä tavoin nyky-yhteiskunta toimii: media päättää, eduskunta siunaa, kansa siunailee.
Eutanasiaa tarjoillaan kauniissa paketissa. Sanahan tarkoittaa hyvää kuolemaa. Se on vapaaehtoisuuteen perustuvaa kuolinapua lääketieteen menetelmin ennen ihmiselämän vaivaista loppua. Minkä tähden sitä pitäisi vastustaa?
Eutanasian hyväksytyksi tuleminen merkitsee kristinuskon hylkäämistä käytännössä. Siihen suostuva ja sitä suositteleva ihminen tuskin ajattelee, että tästäkin ratkaisusta tehdään kohta tiliä Jumalan kasvojen edessä. Siinä on kyse luomisen rajan ylittämisestä, luodun nousemisesta elämän antajaa vastaan. Yhteiskunnan demokraattinen hyväksyntä ei muuta asian luonnetta. Se kertoo vain, että äskettäin tehty tutkimus suomalaisten uskonnollisuudesta pitää paikkansa. Vain noin neljäsosa uskoo kristinuskon Jumalaan.
Eutanasia merkitsee samalla myös ihmisarvon kieltämistä. Kahdeksankymmenluvulla kirkollisen sielunhoidon tavoitteeksi asetettiin hyvä elämä ja hyvä kuolema. Tämän painopisteen siirtymän jälkeen kumpikin päämäärä taisi kaikota entistä kauemmaksi, koska niihin sisältyi maailmankatsomuksen muuttuminen.
Hyvä elämä on tähänastisessa historiassa aina törmännyt syntiinlankeemuksen todellisuuteen. Parhaimmillaan se on vain ”isiltä perittyä turhaa vaellusta”, josta Kristus on lunastanut meidät. Uusi testamentti ei puhu kuolemasta minään lopullisena päämääränä. Se on vihollisista viimeinen, synnin palkka, joka on tullut maailmaan syntiinlankeemuksen seurauksena.
Ihmisarvo perustuu siihen, että joudumme vastaamaan teoistamme Jumalan edessä iankaikkisuudessa. Puhe hyvästä elämästä ja kuolemasta liittyy epäuskon maailmanfilosofiaan, josta kaikki yliluonnollinen on karsittu, elämän tarkoitus kadonnut ja toivo menetetty.
Tämä sukupolvi uskoo, että meitä ennen ei ollut olemassa ketään emmekä ole vastuussa teoistamme kenellekään yläpuolellamme. Se ei tunnusta syntiinlankeemuksen ja pahan todellisuutta, vaikka ei löydäkään selitystä tekojensa mielettömyydelle. Jumalan olemassaolon, Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen, taivaan ja helvetin kieltävä ihminen hyväksyy kaiken lopuksi eu-thanasian, hyvän kuoleman.
Chesterton pyrkii teoksessaan kumoamaan erään vapaa-ajattelijan väitteen, että itsemurha olisi samaa kuin marttyyrius. Hänen mukaansa itsemurha on juuri marttyyriuden vastakohta. Marttyyri välittää niin paljon kaikesta ympärillään olevasta, että hän unohtaa oman elämänsä. Itsemurhan tekijä taas ei välitä mistään itsensä ulkopuolella ja haluaa siksi kaiken loppuvan. Toinen haluaa, että jotakin alkaa, toinen että kaikki loppuu. Kristityn ja epäuskoisen suhtautuminen kuolemaan on samantapainen.
Sitten hän pohtii rationalistin ja irrationaaliseen toivonsa panevan ihmisen aikaansaannosten eroa ja tulee ihmeelliseen lopputulokseen. Järkiperäinen, kaikkea puolusteleva ja kaiken hyväksyvä optimismi tuottaa pelkkää vahinkoa ja lamaannusta, mutta ylimaalliseen kiinnittyvä toivo uudistaa ihmiselämää. Evankeliumin vaikutuksesta käy juuri näin.
Nykyisen lainsäädäntömme mukaan eutanasia on rikos. Eettisenä kysymyksenä kuolemanrangaistus, abortti ja eutanasia ovat melko pitkälle rinnastettavissa. Miksikähän kuolemanrangaistuksen vastustajat eivät liputa samaan aikaan myös viattomien surmaamista vastaan? Suostuminen yhteen näistä asioista johtaa helposti muidenkin hyväksymiseen.
Eutanasia on yritys kaunistella todellisuutta. Sen luonne ei muutu siitä, että ihmiselämän päättäminen hoidetaan hienotunteisesti. Tätä menettelyä on tähän mennessä sovellettu raihnaisiksi käyneisiin lemmikkieläimiin, ei ihmisiin.
Mitä eroa on loppujen lopuksi eutanasialla ja itsemurhalla? Jos eutanasialla halutaan lieventää ihmisen edessä olevia kärsimyksiä, niin eikö itsemurhan tekijäkin tavoittele samaa äärimmäisessä hädässä? Tokihan eutanasia eroaa itsemurhasta siinä, että se teetetään toisilla steriilein ja siistein muodoin, mutta lopputulos on sama.
Olisi syytä myös miettiä, mitä tapahtuu sitten, kun eutanasia on toimeenpantu? Minkälaisissa tunnelmissa kokoonnutaan sen jälkeen hautajaisiin, kun lähimmät omaiset voivat tuntea syyllisyyttä, jos ovat suositelleet kyseistä menettelyä tai suostuneet siihen? Entä sitten, millaisia seurauksia siitä aiheutuu kirkon elämään? Miten rukoukset muotoillaan tässä tapauksessa, kun ei ole voitu tyytyä Jumalan tahtoon? Vai hymistelläänkö tilaisuudessa niin kuin kaikki olisi tapahtunut Luojan sallimuksesta? Luodaanko lisää pseudokristillisiä toimituksia, siunaus ennen kuoleman toimeenpanoa?
Niin, voidaanko tällaisissa hautajaisissa täydestä sydämestä kokea sitä kiitollisuutta, iloa ja iankaikkisen elämän toivoa, joka niin usein on tehnyt kristittyjen hautajaisista ylösnousemuksen toivoa täynnä olevan juhlan.
Jos Uuden testamentin ydinsanoma Kristuksen pelastustyöstä ja kuoleman voittamisesta väistyy näköpiiristämme, emme rohkene kohdata synnin ja kuoleman todellisuutta. Vankilassa oleva Paavali kirjoitti filippiläisille: ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto.” Näin voi sanoa ihminen, joka tietää, että Kristus on sovittanut syntimme ja voittanut kuoleman. Kuolema on nyt portti elämään, koska Kristus elää. Sen takana väikkyy tuo suurenmoinen päämäärä, johon Kristuksen ylösnousemus on avannut pääsyn kaikille uskoville.
Hyvän elämän ja kuoleman sijasta ihmiselämän oikea tavoite on elämä Kristuksessa ja iankaikkinen elämä.
