Kirjoittanut
Post-doc tutkija Helsingin yliopistossa ja opettaja IK-opiston Helsingin kampuksella.Harrastan toisinaan somekatumusta. Kadun jälkeenpäin kirjoittaneeni tai postanneeni Facebookissa jotain, jos minusta vaikuttaa siltä, että se saattaa aiheuttaa enemmän mielipahaa kuin vaikkapa rakentaa hyvää dialogia. Olen myös poistanut postauksiani. Huolimatta siitä, että mielestäni väitteeni ovat yleensä perusteltuja eivätkä sävyltään mitenkään kärkkäitä.
Somekatumus vaikuttaa nololta. Et seiso sanojesi takana kuin mies. Mielestäni kuitenkin katuminen kannattaa aina, kun siihen on aihetta.
”Kadut mitä p**kele itse haluat!”
Katumus kaunistaa ihmisen. Siinä on voima, joka vetää suojat alas ja tekee tilaa sovinnolle.
Suosikkielokuvani Magnolian ehkä parhaassa kohtauksessa kuoleva mediaguru tekee hoitajalleen tiliä elämästään. Paitsi että hän petti ensimmäistä vaimoaan, hän kertoo jättäneen pienen poikansa huolehtimaan tästä kun tämä sairastui syöpään.
”Älä anna kenenkään sanoa sinulle, ettei sinun pitäisi katua mitään. Älä tee sitä! Älä! Kadut mitä p**kele itse haluat!” kuoleva mies hönkii viimeisillä voimillaan.
Donald Trumpia on kiitettävä siitä, että hän antaa kasvot katumattomuudelle. Hän ei kadu eikä anteeksipyytele mitään. Toivon, että katumattomuudesta tulisi yhtä epäsuosittua kuin Trumpista. Toisaalta ymmärrän häntä. Ei kannata katua, koska nyky-yhteiskunnassa mokan myöntämisestä ei saa sosiaalisia pisteitä. No regrets, they don’t work, kuten Robbie Williams laulaa.
Katumus toimii vain, jos siihen vastataan anteeksiannolla. Ja anteeksiantoa somekulttuurista saa etsiä kuin kalvinistia helluntaikirkosta.
Anteeksiantamus on katumuksen elinehto. Rippituolin oven tulee käydä kahteen suuntaan.
Kirjassaan The Madness of Crowds brittiläinen toimittaja Douglas Murray kuvailee kuinka nykyaikana kuka tahansa voidaan laittaa tilille pienimmästäkin kielivirheestä. Twitterin kansankokous toimii syyttäjänä, tuomarina ja teloittajana. Erityisesti rotu-, seksuaalisuus- ja sukupuolikysymyksissä jotkut varjelevat niin kiivaasti oikeaa oppia, että jos jotain vanhaa tviittiäsi voidaan pitää hereettisenä, tämä voi johtaa työpaikan ja maineen menettämiseen, vaikka pyytäisit tviittiä anteeksi ja vannoisit olevasi horjumatta tasa-arvon puolella.
Identiteettipolitiikaksi kutsuttu ilmiö on saanut puritanistisen uskonnollisuuden piirteitä. Murrayn mukaan siitä kuitenkin puuttuu se, mikä uskonnossa on parasta: anteeksiantamus. Somesodissa vastustaja halutaan tuhota ja häväistä, ei armahtaa.
Tämän sai tuta esimerkiksi näyttelijä Liam Neeson. Haastattelussa hän kertoi noin viikon kestäneestä ajasta, jolloin hän oli hekumoinut mustan miehen tappamisesta. Tummaihoinen mies oli raiskannut hänen läheisensä, ja Neeson paloi vihasta. Hän käveli kaupungilla ja etsi kohdetta, kenen kanssa voisi haastaa riitaa.
Haastattelussa Neeson häpeää ja kauhistelee silloista primitiivistä reaktiotaan, josta selvästi on vuosia aikaa. Hän myös käsitteli tunteitaan papin kanssa ja otti käytännön askeleita pyrkiessään niistä eroon.
Se, että Neeson tietoisesti etsi tilaisuutta käyttää väkivaltaa, on tietysti vakava asia. Mutta hän ei tehnyt mitään, katui ja teki parannuksen.
Vaikka katumuksen läpäisemä avautuminen sai myös tunnustusta, monet eivät halunneet vapauttaa Neesonia syyllisyydestä rasismiin. Todennäköisesti Neeson on katunut avoimuuttaan. Mediakohulla on varmasti negatiivinen vaikutus myös siihen, millaisia rooleja hänelle jatkossa tarjotaan. Asia kun ei koskaan unohdu. Internet pitää siitä huolen.
Anteeksiantamus on katumuksen elinehto. Rippituolin oven tulee käydä kahteen suuntaan. Sitä tarvitaan myös julkisessa keskustelukulttuurissa kipeästi.
Anteeksiantamus on yksi syy siihen, miksi huolimatta vaikeistakin älyllisistä ongelmista, joita kristilliseen maailmankuvaan liittyy, sitoudun edelleen kristinuskoon. En vain siksi, että anteeksiantamuksen idea on evankeliumin ytimessä. Olen myös nähnyt sen usein toteutuvan käytännössä uskovien kesken ja kokea sitä myös itse.
