Kirjoittanut
Titta Hämäläinen toimii lähetystyöntekijänä eteläisessä naapurissamme Virossa. Maailman maallistuneimman maan mainetta kantavassa Virossa järjestäytynyt uskonnollisuus on monelle vierasta. Silti hengellisyys on läsnä yllättävissäkin asioissa. Elämää ja ilmiöitä Virossa Titta tarkastelee savolaisen, diakonin ja nuorten kanssa työskentelevän ihmisen silmin.Nalle Puhia mukaillen: ”Tämä tapahtui kauan sitten, noin viime viikon perjantaina…” Silloin Viron hallitus julisti maahan poikkeustilan. Ennen sitä olimme jo noin viikon verran välttäneet lähikontaktia. Poikkeustilan alkaessa kaikki pysähtyi. Leirit, kokoukset, vierailut, tapahtumat…kalenterissa ei paljon muuta ole kuin yliviivattuja menoja.
Pian hoksasin, että nyt voin käyttää aikaani tavaroiden ja papereiden lajitteluun ja järjestelyyn. Se homma olisi joka tapauksessa edessä ennen heinäkuun loppua. Työhön sekin liittyy, ja ihmisen täytyy saada tuntea tekevänsä jotakin mielekästä. Poikkeustilan ensimmäisenä sunnuntaina olin kotiseurakuntani kirkossa kaksi tuntia, luin psalmeja ja videoin pastorin hartauden seurakunnan facebook -sivulle. Keskustelimme ja rukoilimme yhdessä viiden paikalle saapuneen kanssa, turvaväliä pitäen, tietenkin. Ennen ovien avaamista puhdistin ovenkahvat ja penkkien käsinojat desinfiointiaineella.
Netistä olen seurannut, kuinka ihmiset organisoivat virtuaalisia hartauksia, opetuksia, keskusteluryhmiä ja raamattutunteja valtavan nopeasti. Perustetaan auttamisryhmiä ja ajanvietteitä ideoivia palveluita. Mietin, että itsekin haluaisin tehdä suuria tekoja, haluaisin tehdä jotakin todella merkittävää. Mutta mitä?
Kun viettää aikaa enimmäkseen kotona (miinus ulkoilut ja kaupassa käymiset), ehtii miettiä monenlaisia asioita. On päiviä, jolloin ehtii todella paljon ja syvällisesti miettiä kaikenlaisia vanhoja toilailuja ja mokauksia, mitä on elämänsä aikana ehtinyt tehdä. Ehtii myös kuunnella kaikkia pieniäkin oireita ja viestejä, mitä elimistö lähettää. Joka toisen oireen kohdalla ajattelen: ”No niin. Nyt se on korona.” Astmaatikkona omistan pef -mittarin, ja aina jonkin tuntemuksen aikana puhallan siihen. Tähän asti olen puhaltanut itselleni erittäin hyviä lukemia.
Olen miettinyt heitä, jotka nyt työskentelevät palvellakseen ja auttaakseen toisia, sekä heitä, jotka taistelevat säilyttääkseen elinkeinonsa. Mietin myös heitä, jotka ovat joutuneet pysähtymään tavanomaisesta kiireestä ja pysymään kotona. Se voi olla todella vaikeaa. Muistan vieläkin sen kriisin, jonka jouduin käymään läpi kolmekymppisenä, kun mursin nilkkani ja jouduin jäämään pitkälle sairaslomalle ehkä sairaalloisenkin tiukasta työtahdista. Minulle otettiin sijainen, ja aika pian ymmärsin, ettei minua töissä kukaan tarvitse. Kaikki sujuu ilman minuakin. Se oli melkoinen eksistentiaalinen kriisi – ja samalla erittäin tarpeellinen, lopuksi myös vapauttava kokemus.
Uutisia katsellessani vertailen Viron ja Suomen tapaa suhtautua ja tiedottaa asioista. Mailla on suhteellisen samantapainen selviytymisstrategia. Vivahde-eroja kuitenkin on. Olen miettinyt, että Virossa ei ole kovin pitkä aika siitä, kun elettiin vielä jatkuvan kriisin keskellä. Vaara – hyvin toisenlainen, mutta myös pahimmillaan tappava – vaani miehitysaikana kaikkialla. Minun ikäiseni vielä muistavat sen. Se vaikuttaa sen verran, että virolaiset ovat joustavampia ja vähemmän dramaattisia (poikkeuksiakin on, tietysti). Kun tilanne vaatii, eletään sitten näin. Iltauutisiin on ilmestynyt jo muitakin aiheita kuin korona.
Toinen asia, joka on vähän erilainen – ja jota huomioidessani tiedostan, että voin olla puolueellinen johtuen tietolähteistäni – on suhtautuminen kirkon ja kristittyjen rooliin tässä kriisissä. Molemmissa maissa kirkot ovat olleet todella nopeita reagoimaan. Eri kanavien kautta on nyt niin paljon hartauselämän tarjontaa, että en kykenisi kaikkiin osallistumaan, vaikka miten yrittäisin. Se on hienoa. Ero on siinä, mikä rooli tässä jää seurakuntalaiselle. Suomessa valtatrendi tuntuu olevan se, että seurakunnan työntekijät hoitavat rukouselämän. Virossa on pallo heitetty myös seurakuntalaisille. Viron luterilaisen kirkon arkkipiispa julisti maahan kuusi erityistä rukouspäivää, ja niille annettuja tekstejä ja rukousaiheita on pyydetty jakamaan seurakuntien kautta eteenpäin. Kuten sanoin, voin erehtyä, mutta tällainen vaikutelma minulle on jäänyt.
Olen kuullut usein kerrottavan, että ennen toista maailmansotaa ja sen aikana Suomen kansa rukoili paljon yhdessä, presidentti ja muutkin johtohenkilöt aivan kehottivat kansalaisia rukoilemaan. Virossa taas olivat siihen aikaan enemmän vallalla valistuksen aikakauden ajatukset. Onko asetelma nyt kääntynyt toisin päin? Viime päivinä täällä on jaettu seurakuntalaisille pääministeri Jüri Rataksen kirjettä, jonka hän on lähettänyt Viron kirkkojen neuvoston kautta kirkoille ja seurakunnille. Kirjeessä hän mm. kiittää seurakuntia ja seurakuntalaisia rukoustuesta. Arvostan hänen elettään kovasti ja uskon, että se on myös innoittanut meitä seurakuntalaisia kantamaan maan johtajia rukouksissa entistäkin enemmän.
Olenkin nyt päätynyt siihen, että merkittävimmät teot, mitä tässä tilanteessa voin tehdä, ovat pieniä ja arkipäiväisiä. Ensinnäkin rukoilen. Rukoilen tuttujen ja tuntemattomien puolesta, sairaiden ja pelkäävien puolesta, työtä tekevien ja työttä jääneiden puolesta, maiden ja kirkkojen johtajien puolesta…ja rukoilen, että Jumala pysäyttäisi viruksen. Joko lääkkeiden avulla tai ilman, kummassakin tapauksessa se on ihme. Rukoilen myös, että ihmiset löytäisivät Jumalasta ja Hänen sanastaan kestävyyttä, lohtua ja toivoa. Siksi se sana on meille annettu (Room. 15:4).
Toiseksi, papereiden lajittelun lomassa keskeytän välillä yksinäisyydestä nauttimisen ja soitan jollekulle. Muistan edelleen sen juhannuksen, jonka vietin nuoruusvuosinani Helsingissä. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, ja kenellekään ei voinut soittaa koska kukaan ei ollut sisällä. Kolmantena päivänä kävin oikein erikseen katsomassa peilistä, olenko vielä olemassa.
Kerran sain ystävältäni kortin, jossa luki: ”Ihminen tarvitsee tässä elämässä nämä kolme: Jotakin tehtävää, jotakin rakastettavaa ja jotakin toivottavaa.” Yritetään auttaa toisiamme säilyttämään nämä ja eletään päivä vain ja hetki kerrallansa. Kyllä tämäkin aika menee vielä ohi.
