Kirjoittanut
Kirjoittaja on pappi, väitöskirjatutkija, ihmiskaupan asiantuntija, seksuaaliterapeutti ja kirjailija.Kun astuimme sisään taloon ensimmäisen kerran, eteiseen leijaili pullantuoksu.
Kun astuimme sisään taloon toisen kerran, sen uusina omistajina, eteiseen leijaili haju, jota yritimme poistaa osmonointilaitteen avulla.
Harmiksemme korvapuustit pystyivät siihen mihin osmonointilaite ei. Mutta pullaa ei pysty leipomaan ikuisesti, eikä herkullinen tuoksu poista terveyshaittoja, joita rakenteisiin pesiytynyt home tuo mukanaan.
Home. Pieni sana, katasrofaaliset vaikutukset. Sen mukana viemäriin alkavat luisua myös maallinen omaisuus, taloudellinen vakaus, parisuhde, koko elämä.
Ensin iskee paniikki, itkuraivarit. Niitä seuraa epäusko, suuttumus. Sitten tajuaa että jotain on tehtävä. Soitetaan asiantuntijoille, porataan reikiä. Jokainen reikä maksaa rahaa, jokainen käynti maksaa rahaa, jokainen sähköposti lakimiehelle maksaa rahaa. Jokaisen soiton, reiän ja meilin kohdalla miettii, millä tämä maksetaan.
Sitten iskee todellisuus. Talo on sellaisenaan, ilman mittavaa remonttia asuinkelvoton. Kaikki irtain tavara on hävitettävä. Huonekaluista emme välitä, mutta itku tulee siinä kohtaa kun käteen osuvat valokuvat elämän varrelta, lasten piirustukset, lapsilta saadut äitien-ja isänpäivälahjat, valtavan tunnelatauksen sisäänsä kätkevät taulut ystäviltä ja maailmalta, itselle rakkaat kirjat.
Toinen itku tulee siinä kohtaa kun tajuaa taloudellisen katastrofin laajuuden. Vuokralaiset ovat juosseet karkuun, lainanlyhennykset eivät. Yhtäkkiä maksettavana on kahden talon kulut. Lapsille on alettava sanomaan ei. Kuluja on karsittava, harrastuksia vähennettävä. Yhtäkkiä jäätelökin on kallista.
Arkisesta elämästä tulee selviytymisleiri. Mitä laskuja voi vielä siirtää? Mitä säilykkeitä vielä voisi löytää kaapista? Kauanko tämä helvetti ja epätietoisuus vielä kestää? Jatkuvan huolen keskellä elämänilo häviää samaa matkaa yöunien kanssa.
Meitä on kuitenkin kannatellut ystävien ja sukulaisten tuki ja rukoukset. Suklaalevyn sisään sujautettu viisikymppinen, uudenvuoden lahjaksi kerätty kolehti, lahjakortti karkumatkalle omasta elämästämme. Mielen täyttävä kiitollisuus siitä, että meistä välitetään.
Samoin meitä on kantanut sen tosiasian tajuaminen, että oma räpiköinti on turhaa. Kun itse ei voi tilanteelle mitään, kun kaikki kortit on katsottu, on vain lakattava yrittämästä ja rukoiltava ihmettä. Luovutettava taakka pois, uskottava siihen, että Isä pitää huolta.
Me vastaanotimme oman ihmeemme pari viikkoa takaperin. Täysin erilaisen kuin odotimme. Ihmeen, jonka avulla selviämme, mutta joka takerruttaa meidät edelleen tiukasti kiinni Isän armoon.
Mutta entä ne perheet, joilla ei ole tukiverkkoa? Perheet, jotka syystä tai toisesta eivät kohtaa omaa ihmettään? Jotka vajoavat syöksykierteeseen ja köyhyyteen tahtomattaan, ilman omaa syytään? Kuka heitä auttaa?
