Kun kuukkeli kohtasi absoluuttisen pahuuden

Jokaisen ihmisen ja varsinkin kristityn velvollisuus on puhua niiden puolesta, jotka eivät itse siihen kykene. Yksi tällainen tapaus asuu Parikkalassa, kirjoittaa ortodoksimunkki ja tietokirjailija Serafim Seppälä Seurakuntalaisen vieraskynäpalstalla.

Tällä viikolla kerrottiin Kaitanokkakuovin kuolleen sukupuuttoon. Hyvin ei mene kuukkelillakaan. Parikkalan kuukkelien tragedia uutisoitiin Ylellä näyttävästi, mutta asian ydin taisi jäädä sanomatta.

Ensinnäkin kuukkeli kuuluu sarjaan maailman suloisimmat olennot. Pehmeännäköinen nappisilmäinen pikkulintu popsii marjoja eikä tee pahaa kenellekään. Hänen kotinsa on tiheä metsä, jossa hän aina on asunut. Hän tuntee sen jokaisen kolon. Kuukkeli kerää koko loppukesän ja syksyn marjoja ja piilottaa niitä puunkoloihin. Tämä on söötin pikkulinnun keino selvitä talvesta.

Kun syksyn marjat on suurella vaivalla varastoitu koloihin ja illat viilenevät, paikalle tulee ihminen. Hän kaataa kaikki puut, pesäpuut, suojapuut, varastopuut, vie kaikki talven varastot. ”Tein vain mitä käskettiin tehdä”, hän sanoo ja poistuu.

Jossain kaukana joku toinen selittää: me omistamme metsän, meillä on oikeus tuhota se, ja tässä toimitaan oikein, koska voittoa tulee. Kaikki mistä tulee voittoa, on oikein.

Tässä on pienoiskoossa koko ympäristökriisimme ja oma tulevaisuutemme. Mutta asiassa piilee enemmän kuin tietty toiminnallinen kehityskulku.

Olento, joka on absoluuttisen syytön, saa kärsiä ja menehtyä, hänen kotinsa ja vaivalla kerätyt ruokavarastonsa hävitetään. Olento, joka ei tee pahaa kenellekään, pannaan kokemaan kauhua ja kärsimään. (Luonnontieteellisesti on todistettu, että lintu tuntee kovaa stressiä jo siitä, että hänen kotimetsänsä kaadetaan, saati sitten talvivarastojen tuhoamisesta.)

Kun kuukkelin maailma ja elinpiiri on tuhottu, ihminen istuu jossain satojen kilometrien päässä puku päällä tyytyväisenä siihen, miten rationaalisesti kaikki sujuu. Hän luulee, että hänen paperinsa antavat hänelle moraalisen oikeuden ”omistaa” metsiä ja tuhota ne, joiden koti tuo metsä on vuosituhansia ollut.

Kun absoluuttisen syytön olento pakotetaan kuolemaan, ollaan absoluuttisen pahuuden piirissä. Eikä tämän sanomisessa ole mitään sentimentaalista.

Mitä pahuus on?

Kuukkelin maailman tuhoaminen on pahuutta, silkkaa pahuutta.

Vai onko? Mitä pahuus on? Millaista pahuus on? Pääsemme asian ytimeen. Meillä on usein mielikuva, että äärimmäinen pahuus on vaahto suussa karjumista ja hillitöntä riehumista. Ja että absoluuttinen pahuus olisi täysin hallitsematonta mielenkuohua.

Yksi syyllinen tähän mielikuvaan on Hitler, absoluuttisen pahuuden symboli, jonka puhetyyli oli kiihkeä ja maaninen. Tämä on luonut mielikuvan, että absoluuttinen pahuus olisi hallitsematonta vihantunteen purkausta.

Yleensä pahuus kuitenkin toimii siististi ja rauhallisesti ja perustelee tekonsa rationaalisesti. Natsijohtajatkin olivat hillittyjä ja älykkäitä; he suunnittelivat joukkotuhot huolellisesti pohtien, byrokraattisella ja juridisella korrektiudella edeten. Tavallisessa kokouksessa, tavanomaisena työpäivänä.

Suurimmat pahuudet ihmiskunnan historiassa on päätetty puvut päällä isojen pöytien ääressä, täysin rauhallisesti, sivistyneesti, voittoja laskien ja rationaalista harkintaa käyttäen. Ja aina kaukana kohteestaan: etäisyys on pahuuden paras apuri.

Myös hyökkäys viattomia kuukkeleita vastaan oli sataprosenttisen rationaalinen projekti, joka tehtiin asiallisesti suunnitellen, voittoja laskien ja ”työpaikkoja turvaten”.

Kuka on syyllinen?

Tässä kohdin ihmismieli alkaa hakea syyllisiä. Kuka on vastuussa? Kovasti tekisi mieli syyttää metsäyhtiön johtajaa.

Mutta kenelle hän myy puunsa? Hyvä ihme: minä itse olen tehnyt kymmeniä paksuja kirjoja, jotka ovat myyneet keskimäärin tuhat kappaletta kukin; yksistään minun kirjojani varten on tarvittu 10 miljoonaa sivua paperia. Se tulee puista. Niitä on pitänyt kaataa sadoittain. Ja mistä kirjahyllyissäni olevat 6000 kirjaa ovat tulleet? Syyllinen olen minä. Syyllinen olet sinä joka ostat. Syyllisiä olemme me kaikki.

Ja niin me tuhoamme sivistyneesti koko maailman pala palalta, kaadamme kaiken puu kerrallaan. Lähi-itä ja suuri osa Euroopasta on jo menettänyt metsänsä. Metsät ovat kadonneet yksi puu kerrallaan, kultturellisti. Jokaisen kaatamiseen oli rationaalinen syy.

Nykyään on vaikeaa olla ihminen aiheuttamatta tuhoa jossain kaukana.

Mitä tehdä?

Jossain vaiheessa suunnan on muututtava tai me saavumme päätepysäkille. Se ei tapahdu meidän elinaikanamme eikä tällä vuosisadalla. Mutta jos suunta ei muutu, se tapahtuu vääjäämättä.

Tässä kohdin on mahdollista jossitella monin tavoin. Esittää laskelmia tai heitellä raamatunlauseita. Metsien vuosittainen kasvuhan esimerkiksi tuottaa paperia valtavat määrät.

Mutta kuukkeliamme nämä analyysit eivät auta, hänen maailmansa loppu koitti jo. Parikkalan yhdeksästä kuukkelireviiristä kahdeksan on nyt kadonnut.

Ja kuukkeli on vain yksi tapaus miljardeista. Globaalisti selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat pienentyneet vuoden 1970 jälkeen noin 73 prosenttia. Kaitanokkakuovien määrä ei enää pienene. Ne katosivat lopullisesti.

Luonnolla ei sinänsä ole kiire. Luonto kestää vuosimiljoonia, lopulta luonto voittaa kyllä. Kyse on vain siitä, kuinka paljon ihminen ehtii tehdä peruuttamatonta tuhoa ennen kuin tunnustaa tappionsa. Kuinka monta viatonta yksilöä ja kokonaista lajia tuhoamme iäksi.

Niinpä jos ihminen aikoo selviytyä, hänen on ensin katsottava kuukkelia silmiin ja sanottava: voitko sinä antaa minulle anteeksi?

Sitten voi mennä vaikkapa luonnonperintösäätiön sivuille ja antaa almunsa kuukkelien viimeisten kotimetsien suojelemiseen.

Kirjoittaja on ortodoksinen pappismunkki, filosofian tohtori ja tietokirjailija. Serafim Seppälän Päivän blogi lähetetään Radio Deissä keskiviikkoisin kello 8.10 ja 12.50. Ne ovat kuunneltavissa myös Dei Plussassa.

Vieraskynä-artikkeli on julkaistu alun perin Aamun Koitossa.