Kun mummuni lehmä junan alle jäi

Netistä löytyy nykyään yllättävän paljon historiatietoa ihan tavallisistakin ihmisistä, kun vanhoja paikallislehtiä ja muita kirjallisia aineistoja on digitalisoitu ja siirretty verkkoon.

Tyttäreni löysivät hiljattain verkosta digitalisoidun pienen uutisen, joka oli ilmestynyt keskisuomalaisessa paikallislehdessä 15.12.1938. Uutinen kertoi isoäidistäni, silloin 30-vuotiaasta nuoresta äidistä ja vaimosta, joka oli ollut kuljettamassa lehmää erään rautatieylikäytävän yli. Lehmän sorkka oli juuttunut ratakiskon ja ylikulkusillan väliin. Etelästä oli saapumassa juna. Isoäitini, mummuni, oli juossut junaa vastaan ja viittoillut sitä pysähtymään, mutta valitettavasti junan veturista ei huomattu isoäitiä ja juna ajoi täyttä vauhtia lehmän yli, kerrotaan uutisessa. Paikallislehti muisti myös mainita kuolleen lehmän arvon.

Uutinen alkoi elää mielessäni. Se kosketti ja sai minut pohtimaan mummuni elämää. Hän kuoli 40 vuotta tuon tapahtuman jälkeen. Muistikuvissani hän oli etäinen ja sairaalloinen, kovan elämän elänyt.

Kun pieni keskisuomalainen maatila menetti yhden lehmistään, menetys oli suuri. Miltä mahtoi isoäidistäni tuntua, kun hän palasi kotitilalle ja kertoa tapahtuneesta. Ehkä tilan vanhaemäntä ja -isäntä moittivat nuorta, muualta muuttanut miniää. Entä miten isoisäni suhtautui? Äitini, vanhempiensa esikoinen oli tuolloin puolivuotias. Lehmän kuolema saattoi olla kova paikka myös henkisesti, ehkä se oli Mansikki tai Mustikki, joka jäi junan alle. Joka-aamuisilta lypsyiltä tuttu kotieläin, jolle oli ehkä juteltu syntyjä syviä lypsyn lomassa. Naisethan tuolloin hoitivat yleensä lehmien hoidon ja lypsämisen.

Tapahtuma oli traaginen, mutta ei mitään sen rinnalla, mitä oli edessäpäin. Reilu yhdeksän kuukautta myöhemmin äidilleni syntyi pikkusisko ja pian sen jälkeen Suomessa julistettiin yleinen liikekannallepano. Isoisäni ja hänen pikkuveljensä lähtivät valmistautumaan sotaan, joka sitten syttyikin marraskuun lopussa.

Helmikuussa 1940 nähtiin se pelätty näky, pappi hevosensa kanssa nousemassa mäkeä mukanaan raskas uutinen. Isoisän vähän päälle parikymppinen veli oli menehtynyt tarkk’ampujan luotiin. Veljen ruumista ei tuolloin saatu Suomeen. Vasta 2000-luvun alussa veljen luut löydettiin, DNA-tutkimuksen perusteella tunnistettiin ja kesällä 2002 vietettiin juhlalliset hautaan siunaamisseremoniat. Oman kylän pojan jäämistö saatiin vihdoin oman maan multiin.

Talvisota päättyi, tuli välirauhan aika. Mutta jatkosota syttyi jo seuraavana vuonna. Isoisä kuoli Lumivaaran taisteluissa 31.7.1941. Siitä surusta isoäitini ei oikein koskaan toipunut, vaikka avioituikin uudestaan sodan jälkeen. Myös hänen veljensä kaatui sodassa.

Isoisäni kirjoitti talvisodasta isoäidilleni: ”Jos en täältä selviäkään, Jumala on teistä huolen pitävä.” Kun katson isoäitini, äitini ja omaa elämääni taaksepäin, näen sen kirkkaasti: Jumala on pitänyt huolen.