Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Silitän paisunutta vatsaa ja laulan Pojalle, joka ei vielä ole syntynytkään; haluan että hän oppii tuntemaan yhden sävelen, että jokin olisi hänelle sama vatsan ulko- kuin sisäpuolellakin, ja niin minä laulan:
Kun on turva Jumalassa
turvassa on paremmassa
kuin on tähti taivahalla,
lintu emon siiven alla.
Ja sitten laulan sitä joka ikinen ilta ennen syntymää, ja synnytyslaitoksella hyräilen vähän hiljempaa, en jotenkin tohdi kovaan ääneen laulaa, mutta en osaa olla laulamattakaan. Ja myöhemmin laulan sitä autossa turvaistuimessa nuokkuvalle lapselle, kun kotiin on vielä iltamatkaa, tai yömyöhällä nojaan pinnasängyn laitaan itsekin puoliunessa ja hyräilen sitä, laulan sitä kantoliinassa levottomana kieppuvalle lapselle. Laulan itselleni.
Herra seurakunnassansa
aina hoitaa lapsiansa,
armonsa Hän heille antaa,
käsillänsä heitä kantaa.
Laulun opin pienenä jostain lapsuuteni kesäjuhlilta ostetulta lasten tarinakasetilta. Kasetin nimeä en muista, mutta jonkun matkassa siinä mentiin maailman ympäri. Jostain syystä tämä virsi leikkasi minuun jo syvään, ja siinä oli aina muita kumeampi kaiku, se soitti minussa jotakin, ehkä kaipasin olla tähti taivaalla ja emon siiven alla.
Käsistä ei väkevistä
mikään meitä irti riistä.
Omakseen Hän meidät osti,
kuolemasta eloon nosti.
En muistanut virrestä ensimmäistä säkeistöä enempää ennen kuin virsi laulettiin häissämme. Sitten se laulettiin Pojan ristiäisissä. Siinäpä se olikin koko ihmisen elämä ja kaikki tärkein sanottuna, sanoi isäni, kun kastoi Pojan.
Ja vain vähän aikaisemmin me olemme laulaneet sitä isäni sairasvuoteen äärellä, veljeni on käynyt kysymässä naapurivuoteen potilaalta haittaako häntä, jos me vähän laulamme, eikä se ole haitannut, ja verhon silläkin puolen hiljenee hetkeksi kun laulamme. Välissä piirrän isäni otsalle öljyllä ristinmerkin, me rukoilemme, vähän hiljaisella äänellä, ja lopuksi minun tulee tarve laulaa neljäs säkeistö vielä toisen kerran:
Milloin murheet heitä kohtaa
niiden alla Herra johtaa.
Ilon, riemun antaa heille
uuden voiman uupuneille
eikä isä ei laula koska syöpäleikkauksen jäljiltä hän ei vielä saa puhua, hengittääkin avanteen kautta, mutta hänelläkin on silmissään vettä, minun ääneni sortuu.
Ja vieläkin minä laulan, en osaa enää mennä nukkumaan ellen ole laulanut Pojalle ja itselleni. En tiedä, mitä Poika siitä ajattelee, ei hän vielä osaa sanoa, mutta ainakin joka ikinen ilta elämänsä aikana ja ennen syntymäänsä on hän tämän kuullut, ja soisin sen häneenkin piirtyvän. Tätä laulua minä laulan, että me pysyisimme hengissä, että me uskaltaisimme öisin nukkua, että me olisimme turvassa kuin lintu siipien alla,
että minä itse muistaisin että niin on, ettei meitä mikään voita –
Iloitse siis Jumalasta,
Herran kansa, auttajasta.
Maahan lyö Hän vainoojamme,
Sanansa on voimanamme.
Tätä minä ajattelin laulaa vielä loputkin elämän päivät, jos lapsia tulee enemmän, heidänkin kanssaan nojaan uupuneena pinnasänkyyn yösydännä ja laulan meille kaikille, että itse muistaisin, että tässä pysyisin. Olkoon se rukous ja totuus yhtä aikaa, muistutus ja pyyntö.
Ja sinä päivänä kun minä kerran kuolen, tätä he laulavat minun hautajaisissani,
järjestäkööt kaiken muun niinkuin tahtovat,
mutta tämän minä jätän testamenttiini:
Käyköön myöten taikka vastaan,
eipä Isä hylkää lastaan.
Herra ohjaa parhaaksemme
kaikki vaiheet päiviemme.
