Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaKoronavirusepidemia on hiljentänyt kadut ja kaupat, ravintolat ja viihdekeskukset, mutta se on hiljentänyt myös seurakunnat. Virus on leikannut ammottavia aukkoja seurakuntien toimintakalentereihin. Siellä missä ennen oli vilkasta hyörinää viikon jokaisena päivänä, aamusta iltaan, on nyt autiota ja tyhjää. Seurakunta on piilossa lukittujen ovien takana, kuin opetuslapset aikoinaan Jeesuksen vangitsemisen ja ristiinnaulitsemisen jälkeen.
Täällä omassa piilopaikassani olen lukenut Johanneksen evankeliumin kertomusta Jeesuksen ja opetuslasten viimeisestä yhteisestä illasta ennen Jeesuksen kuolemaa. Jeesus sanoi: ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.” Ja hän jatkoi: ”Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.” (Joh. 15:1–2)
Tutut jakeet ja niin kovin tutut sanat, jotka alkoivat kuitenkin puhua uudella tavalla. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja Kristus-ruumis on kuin viinipuu, jota viinitarhuri-Isä leikkaa ja karsii. Tuntuu siltä, että tällä hetkellä Isän puutarhasakset napsuttelevat tiuhaan tahtiin. Olen aavistelemassa, että Isä on jälleen kerran tehnyt sen ihmeen, johon vain hän pystyy: hän on ottanut jonkin itsessään synkän ja tuhoisan asian ja valjastanut sen omiin hyviin tarkoituksiinsa. Hän haluaa puunsa kantavan hedelmää ja hän haluaa tehdä tilaa sille hedelmälle, jonka on aika lähteä kasvamaan juuri nyt.
Ja niin hän tarttuu saksiinsa ja leikkaa.
Viinipuuta karsitaan. Tekee kipeää, kun jotakin otetaan pois, kun joutuu luopumaan jostakin tutusta ja rakkaasta. Mutta jos puuta ei leikattaisi ja karsittaisi, se menettäisi vähitellen elinvoimaansa. Kun puutarhurin sakset napsuvat, puu uudistuu joka vuosi. Pois leikatun elävän oksan tilalle puhkeaa silmu, josta lähtee kasvamaan uusi verso. On olemassa toivo, että uudessa versossa elämä virtaa entistä vahvempana ja tulee aikanaan kantamaan hedelmää.
Muutos tuntuu aina uhkaavalta. Ja kuitenkin muutos on erottamaton osa elämää. Kukaan meistä ei ole enää se sama ihminen, joka olimme kymmenen vuotta sitten. Ihmiskehon kaikki solut ja molekyylit uusiutuvat noin seitsemän vuoden välein, vanhat kuolevat ja poistuvat ja uudet kasvavat tilalle. Tämä leikkaaminen ja karsiminen tapahtuu huomaamattamme, aivan itsestään. Jos näin ei olisi, meistä tulisi vähitellen kuolleiden solujen kerrostumia, kuin eläviä kuolleita.
Leikkaaminen ja karsiminen, muutos ja uudistuminen on käynnissä kalentereissamme. Sitä tapahtuu fyysisessä olemuksessamme. Mutta sitä tapahtuu koko ajan myös sydämessämme, meidän sisäisessä ihmisessämme. Paavali kirjoittaa: Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen (Kol 3: 9–10).
Olemme taitavan puutarhurin hyvissä käsissä. Ollaan siis rohkealla mielellä! Vaikka viikoittainen toiminta kirkkorakennuksissamme onkin nyt tauolla, seurakunta ei ole lakannut olemasta eikä kadonnut mihinkään. Se mikä inhimillisin silmin katsottuna näyttää tappiolta, voi Jumalan käsissä muuttua voitoksi. Jälleen kerran seurakunnan on aika siirtää katseensa näkyvästä näkymättömään ja luottaa siihen, että tämänkin poikkeustilanteen keskellä Jumala toimii ja vaikuttaa oman hyvän tahtonsa mukaan.
Kun jonkin ajan päästä katsomme taaksepäin näihin kummallisiin kuukausiin, kun pienen pieni, ihmissilmälle näkymätön virus pisti koko maailman polvilleen, ehkä saamme ihmetykseksemme huomata, että silloin tapahtui se mitä jo pitkään olimme rukoilleet. Seurakunta heräsi eloon ja alkoi kantaa hedelmää.
Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. (2Kor. 4: 16–18)
