Kuolemasta saa puhua

Tällä viikolla on uutisoitu jälleen monen tunnetun henkilön kuolemasta. Kriisipalvelun voimahahmo Pertti ”Purtsi” Purhonen, sanoittajataituri Aappo I. Piippo ja maailmanlaajuisesti tunnettu kitaristilegenda Gary Moore ovat poissa.

Juuri kun otsikot laulaja Kari Tapion tai vaikkapa tuottaja TT. Oksalan lähdöistä hiljenivät, tulivat tilalle uudet. Aina vuorollaan on jonkun aika lähteä.

Näiden uutisten edessä oma päällimmäinen ajatukseni kohdistuu aina omaisiin. Haluan toivottaa paljon voimaa ja lohtua kaikille, joita suru on koskettanut. 

Mutta uutiset herättävät muitakin ajatuksia. On hyvä, että kuolema saa tilaa näkyä ja kuulua mediassa – kunhan se tapahtuu omaisten surua ja toiveita kunnioittaen. Ja sellaisella aikataululla, että lähipiiri on jo ehtinyt saada tiedon läheisensä kuolemasta.

Kun itse menetin puolisoni pari vuotta sitten, muistan miten ensimmäiset toimittajat soittivat jo ennen kuin olin ehtinyt nostaa kotona lippua puolitankoon. En vieläkään tiedä, mistä toimittajat olivat saaneet tietonsa. Lähipiirissä oli ihmisiä, joille olisimme halunneet viedä suruviestin itse, mutta media ja tekstiviestiketjut ehtivät ennen meitä.

Mutta on silti hyvä, että kuolema näkyy otsikoissa tavallisen arjen keskellä – juuri sillä tavoin kuolema arkipäiväistyy. En kaipaa takaisin aikaa, jolloin kuolemasta sai puhua vain sairaalan seinien sisällä. Kuolema on osa elämää, se kuuluu  arkeemme, siitä voi puhua ja vuorollaan se tulee jokaisen kohdalle.

Olen seurannut mielenkiinnolla tapaa, miten kuolemasta lehdissä kirjoitetaan. Kehityksessä on viime aikoina ollut paljon myönteistä. Nykyisissä jutuissa surua kunnioitetaan enemmän kuin ennen. Vielä muutama vuosi sitten kapinoin erityisesti naistenlehtien tapaa korostaa sitä, miten nopeasti läheisensä menettänyt oli selviytynyt surunsa yli. Miksi siitä pitäisi selviytyä nopeasti?

Nykyisin suru saa enemmän tilaa ja se ymmärretään pitkäksi tieksi, joka kulkee mukana selviytymisen ja eteenpäin menemisen rinnalla. Mielelläni luen myös juttuja, joissa ystävät muistelevat hyviä asioita kuolleesta henkilöstä. Uskon, että tällaiset jutut lohduttavat omaisia. Muillakin on hyviä muistoja heidän rakkaistaan.

Kristittynä olen iloinnut siitä, että viimeaikojen surujutuissa taivas on saanut kuulua ja näkyä. ”Purtsi meni taivaan kotiin.” ”Kari lähti taivaaseen.” Lauseet ovat lainauksia iltapäivälehdistämme. On hieno asia, että kristityssä maassa saa puhua taivaasta.

Parhaimmillaan kuoleman ajatteleminen tuo taivaan sydämeemme ja antaa arvon sekä oikeat mittasuhteet tälle hetkelle. Siksi kuolemasta saa ja siitä on hyvä puhua – ihan tavallisen arjenkin keskellä.