Kirjoittanut
Viime viikolla Turussa pidetyn kirkolliskokouksen aikana tulin ajatelleeksi, kuinka harvoin myös kokousviikon – ja yleensäkin kokousviikkojen – aikana perustellaan ehdotuksia ja päätöksiä profeettojen usein käytetyllä ”Näin sanoo Herra”. Sama havainto pätee kyllä muissakin kirkollisissa yhteyksissä, mutta se ei ole mikään lohtu. Päinvastoin.
Toinen monista ajatuksista juurtui ja kasvoi keskustelussa erään hyvän ystävän ja kirkolliskokousedustakollegan kanssa. Keskustelun teemana variaatioineen oli kysymys siitä, mitä me henkilökohtaisilla ponnistuksilla oikein saamme aikaiseksi kirkolliskokouksessa ja muissa kokouksissa.
Näiden ajatusten takaa nousi tajuntaan raamatunkohta, jossa Hesekiel kertoo kutsustaan profeetaksi noin 2600 vuotta sitten:
Hän sanoi: ”Ihminen, nouse. Minä tahdon puhua sinulle.” Hänen puhuessaan minuun tuli henki, se nosti minut seisomaan, ja minä kuulin hänen puhuvan minulle.
Hän sanoi: ”Ihminen, minä lähetän sinut israelilaisten luo, noiden kapinallisten pariin, jotka ovat nousseet minua vastaan. Alusta alkaen he ja heidän isänsä ovat olleet minulle uskottomia. Minä lähetän sinut ihmisten luo, joilla on kovat kasvot ja taipumaton sydän. Sinun tulee sanoa heille: ’Näin sanoo Herra Jumala.’ Kuulkoot tai olkoot kuulematta — he ovat uppiniskaista kansaa — he tulevat kuitenkin tietämään, että heidän keskellään on ollut profeetta.”
Nämä sanat ovat yhtä ajankohtaisia kuin olivat Hesekielin aikana. Ja näissä sanoissa olen näkevinäni ja ymmärtävinäni keskeisiä asioita liittyen siihen, mitä me sanomme ja miksi me toimimme. Myös silloin, kun emme oikein jaksa uskoa, että sillä olisi kovin paljon merkitystä suuntaan tai toiseen. Sanomisemme peruskallio eritoten seurakuntatyössä mutta myös muuten tulee olla toteamus ”Näin sanoo Herra”. Ei tietenkään aina julkilausuttuna, eikä niin, että me tavallaan piiloudumme Herran taakse. Niinkin voi käydä ja käy.
Viittaus Herraan ei ole Herran kutsumista vahvistamaan, mitä me sanomme. Viittauksen tulee olla nöyrä tunnustus suhteelle, jossa Herra on Herra ja palvelija on palvelija. Ja palvelija puhuu, mitä Herra on käskenyt puhua. Jos palvelija puhuu omiaan, sanoma ei muutu yhtään sen paremmaksi, vaikka se teeskennellyllä nöyryydellä väitetään Herran sanomaksi.
Kun herkällä korvalla ja mielellä rehellisesti yrittää kuunnella, mitä Herra haluaa sanoa, ei tarvitse uhrata aikaa sen asian pohtimiselle, miten se vaikuttaa ja mitä me saamme aikaiseksi.
Tulos on kirjaimellisesti Herran kädessä. Meidän tehtävämme on puhua ja julistaa ”kuulkoot tai olkoot kuulematta”.
Mielestäni tämä on vapauttavaa. Saa rukoilla Herralta sanomaa ja viisautta viedä se eteenpäin. Saa jättää Hänen huoleksi sen, miten sanoma otetaan vastaan tai ei oteta vastaa, mitä siitä siitä seuraa tai ei seuraa. Kaikki ne asiat on Hänen kädessään.
Mutta, mutta …
Vaikka tiedämme, että näin on, haluaa kyllä vanha Aatami saada puumerkkinsä myös näihin asioihin. Emme läheskään aina usko, että Jumala ilman meidän neuvojamme ja suunnitelmiamme tietää mitä tekee. Emme läheskään aina uskalla tehdä parhaamme ja jättää asiat sen jälkeen Hänen käsiinsä.
Ja siitähän ne vaikeudet sitten usein syntyvätkin. Myös kirkossa. Lohdullista on, että vaikka me aiheutamme ongelmia voimme olla varmoja siitä, että Jumala huolehtii kansastaan. Nyt ihan niin kuin profeettojenkin aikana. Heidän aikana, jotka sanoivat: Näin sanoo Herra.
