Kirjoittanut
Menin kuuntelemaan luentoa aiheesta Luther ja vanhurskauttamisoppi. Odotin puhetta kristinuskon jalokivestä, pelastuksesta yksin armosta. Pappi aloitti raflaavasti kertomalla, kuinka tavallinen suomalainen ei lainkaan ymmärrä sanaa ’vanhurskas’. Useimmille se tuo mieleen jotain outoa, vanhanaikaista, kaavamaista, epämiellyttävää tai käsittämätöntä. Sen jälkeen kuulimme pienen kirkkohistoriallisen katsauksen Martti Lutherista, joka nuoruusvuosinaan etsi kiihkeästi tietä Jumalan luo. Lutherin sekoilu noina aikoina oli puhuttelevaa. Odotin jännityksellä, miten tästä edetään sen kuvaamiseen, kuinka armo ja pelastus lopulta kirkastuvat. Mutta siihen puhuja ei koskaan päässyt.
Olen viime vuosina usein puheissani ja kirjoituksissani korostanut sitä, että kristittyjen tulee koettaa ymmärtää myös eri tavoin uskonsa tulkitsevia. Olemme usein oman näkemyksemme vankeja siinä määrin, että hiukan toisin uskonsa ilmaisevat tuntuvat meistä epäilyttäviltä. Koska me olemme oikeassa, heidän täytyy olla väärässä. Näin nostamme raja-aitoja kristittyjen välille ja saamme aikaan monenlaista turhaa kuppikuntaisuutta.
Minua on arvosteltu siitä, että olen liian avarakatseinen. Onhan sentään harhaoppejakin olemassa ja kyllä ne pitää Raamatun mukaan osoittaa ja niistä varoittaa. Tähän olen sanonut, että ilman muuta näin täytyy tehdä, mutta kaikkia eri tavoin ajattelevia ei pitäisi heti luokitella harhaoppisiksi. Harhaoppia on se, jos kirkossa julistamme sellaista, mikä selvästi poikkeaa uskomme perusteista, missä Jeesuksen sovitus turhennetaan ja yksin armosta saatava pelastus muutetaan joksikin muuksi.
Kuulemallani luennolla nämä harhaoppisuusrajat ylitettiin kirkkaasti. Lutherista tulikin ns. kääntymyksensä jälkeen entistä ankarampi toisuskoisten vainoaja ja kaikenlaiseen väkivaltaan yllyttävä reformaattori. Puhujan mielestä hän oli ymmärtänyt Paavalin täysin väärin kuvitellessaan, että Paavalin vanhurskauttamisoppi tarkoittaa yksilön pelastumista. Jo Augustinus oli luennoitsijan mukaan tehnyt saman virheen ja sen hedelmiä me nautimme nyt luterilaisessa kirkossamme. Niinpä kirkosta on tullut pelkkä olemassa olevien valtarakenteiden pönkittäjä ja tarvitsisimme uskonpuhdistuksen, jossa pääsemme Lutherin haitallisista vaikutuksista eroon. Raamatun sanoma haastaa yhteiskunnan rakenteiden arvostelemiseen, ei yksilön pelastumiseen. Näin Lutherin vanhurskauttamisoppi käännettiin päälaelleen.
Luennoitsija luki Lutherin opetuksista vain juutalaisiin ja turkkilaisiin kohdistuvia törkeitä tekstejä. Tässä hän ei tulkinnut Lutheria väärin, sillä uskonpuhdistajamme oli aikansa lapsi ja hänellä oli näissä asioissa todellakin sokeita pisteitä. Mutta kun samalla meni roskakoppaan koko vanhurskauttamisoppi, kristinuskon ydinsanoma hukattiin. Ilman yksin armosta saatavaa pelastusta kristinuskosta ei jää mitään jäljelle. Lisäksi luennoitsija ehdotti kolminaisuusoppia muutettavaksi, koska Isä-Poika-Pyhä Henki -kaavio on liikaa valtarakenteita korostava. Pitäisi puhua mieluummin äidistä, ystävästä tai rakastajasta. Ehtoollinen merkitsi hänelle sellaisen pyhyyden tiivistelmää, jota näemme kaikkialla ympärillämme.
Toivon, että olisin ymmärtänyt puheen väärin. Jos ymmärsin oikein, luennolla markkinoitiin jotain muuta uskontoa kuin kristinuskoa. Uskonvanhurskaus, kolminaisuusoppi ja ehtoollinen olivat kaukana klassisesta kristinuskon tulkinnasta.
Olen kiertänyt eri puolilla maailmaa Raamatun opetustehtävissä. Vaikka olen luennoinut monista eri teemoista, olen aina pyrkinyt opettamaan ainakin yhden asian, sen että omilla ansioillamme emme voi edistää pelastustamme vähääkään. Jeesuksen täytetty työ riittää. Tämä on luterilaisuuden – ja tietenkin koko kristinuskon – pääasia ja lahja tälle maailmalle.
