Kirjoittanut
Kirjoittaja on muusikko ja toimittaja, jota kuullaan Radio Deissä Päivän blogistina.Ja varmaankin oli hyvä, että tilanteet menivät juuri näin päin. Siis että ensin oli Euroviisut ja vasta sitten lätkän loppuottelu. MM-voittokullan ansioista Euroviisujen pienoinen pettymyskin tuntui muuttuvan saatavaksi – tai ainakin se unohtui saman tien. Lätkäkullan hohdossa Euroviisuistakin jäi mieleen päällimmäisenä Paradise Oskarin sympaattinen, välitön – ja niin suomalainen olemus, jota kansainvälinen lehdistökin osasi arvostaa ykköspalkinnon verran. Eiköhän Paradise Oskarillekin voi ihan hyvillä mielin ainakin vähän hehkuttaa: Ihanaa leijona – ihanaa! Niin ja ne ihanat norjalaiset! Ne sentään ymmärsivät Suomea ja Oskaria aina täyden kahdentoista pisteen verran. Tosin, jos ennustaa pitäisi, niin Mertarannan lätkäselostus Taivas varjele saattaa olla Da Da Damille melkoinen haastaja, kun aikanaan valitaan tämän vuoden ykköshittiä.
Mistähän tämä toukokuinen innostus Euroviisuja ja lätkän MM-kisoja kohtaan aina joka vuosi syttyykin? Ehkäpä siitä toivosta, että jospa sittenkin tällä kertaa… On se joka tapauksessa hyvä, että suomalaisilla on jokavuotiset traditionsa, johon tunteet ja mielipiteet saa sydänjuuria myöten purkaa. Tänä vuonna onneksi onnentunteet.
Mutta vieläkö muistat, missä olit kuusitoista vuotta sitten? Siis päivänä jolloin Suomi sen edellisen kerran voitti jääkiekon MM-kultaa? Itselleni tuo päivä – 7.5.1995 on jäänyt mieleen liiankin hyvin. Äitini oli edellisenä iltana saanut sydänkohtauksen – ja olin menettämässä hänet. Istuin tuon päivän Tampereella sairaalassa ja illalla meillä oli Tampereen Aleksanterin kirkossa konsertti. Konsertista en kyllä muista mitään, paitsi sen, että väkeä oli vain kourallinen – juuri tuon lätkän loppukilpailun vuoksi. Voimakkaana sen sijaan on jäänyt mieleeni hetki, kun konsertin jälkeen tulimme ulos kirkosta. Suomen voitto oli juuri selvinnyt ja koko Tampere oli onnesta sekaisin ja huusi suoraa huutoa. Itse en silloin siihen juhlatunnelmaan päässyt mukaan, kun omaa maailmaani oli juuri koskettanut ensimmäistä kertaa syvä suru.
Mutta ehkäpä juuri siksi tällä kertaa osasin nauttia voitosta sitäkin enemmän ja täysin sydämin. Minulle tämä oli nyt kuin ”se ensi kerta”. Ihanaa Leijonat – ihanaa! Ja kiitos. Voitto on totta, nyt – eikä enää muistojen varjo 16 vuoden takaa.
Sen muuten opin jo silloin kuusitoista vuotta sitten, että lätkäfinaalin sunnuntaille on sitten ihan turha sopia konserttia. Sillä niin se vain on, että lätkän finaali – varsinkin jos Suomi siinä pelaa – menee kaiken edelle, eikä konsertteihin sinä iltana väkeä tule. Mutta kun sen osaa ennakoida, ei se haittaa. Päinvastoin, kun yleensä sunnuntait kuluvat keikoilla, niin onpahan vuodessa ainakin yksi sunnuntai, jonka artistikin voi hyvillä mielin viettää lepopäivänä.
Ai niin – vielä tuosta luvusta kuusi – yksi. Hieno numeroyhdistelmä! Paitsi että siinä ovat samat numerot kuin tuossa luvussa kuusitoista, niin se sattuu olemaan myös meidän tänä vuonna viittäkymmentämme juhlivien syntymävuosi: kuusi -yksi…
