Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.Kirkolliskokouksen lakivaliokunta on julkaissut mietinnön koskien piispojen esitystä kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Lausunto on luettavissa täältä. Ohessa kriittisiä huomioita tekstistä.
Hienoa, että mietintö listaa avioliittoon liittyviä yksimielisyyksiä. Niiden mukaan uudistajatkin hyväksyvät mm. avioliiton elinikäisyyden. Erimielisyydet ovat kuitenkin rajattu liian kapeasti ja ilmeisesti tarkoituksenhakuisesti vain sukupuoleen. Näin ollen mm. lasten saaminen avioliiton perusfunktiona sivuutetaan, samoin kysymys homoseksuaalisuuden synnillisyydestä.
Mietinnössä on teologinen virhe, sillä se ei tunnista kuin kaksi kategoriaa, ykseyden kannalta välttämättömät asiat ja adiafora-asiat. Avioliitto sukupuolineen on kuitenkin juuri näiden välissä oleva tärkeä asia. Virhe jatkuu, kun mietintö irrottaa avioliiton ja sukupuolen toisistaan ja nimittää avioliiton sukupuolen adiaforaksi. Tästä seuraa sama ristiriita kuin piispojen esityksessä: ajettu muutos on samanaikaisesti ja tilanteesta riippuen joko erittäin pieni tai elintärkeä asia. Mietintö antaa mutkat suoriksi kuvan naispappeuskeskusteluista antaessaan ymmärtää, että vuoden 1986 päätös tehtiin sen perusteella, että pappeuden sukupuoli luettiin adiaforaksi. Läksyjä ei ole luettu. Virkakeskustelun virheitä toistetaan nyt avioliittodebatissa.
Mietintö tunnustaa avioliittomallien jänniteisyyden (ei kuitenkaan ristiriitaa), mutta puolustaa piispojen esitystä silti vetoamalla jännitteisiin oppeihin kolminaisuudesta ja Jeesuksen kahdesta luonnosta. Kyseiset jännitteet ovat kuitenkin raamatullisia sekä yhden opin sisällä toisin kuin piispojen avioliittomallit. Tällaiset perustelut ovat parhaimmillaan kehällisiä. Samaan tapaan voidaan perustella aivan mitä tahansa uudistusta ja voimaan astuvaa ristiriitaa ko. jännitteillä.
Mietintö ottaa huomioon avioliittolaajennuksen vaikutuksia toisaalta hyvin, toisaalta yksipuolisesti, ja ymmärtämättä, että vaikutukset – kuten kirkkosuhteiden säilymiset tai katkeamiset, kirkkoon liittymiset tai jättämiset – ovat kehällisiä argumentteja. Sama koskee sitä sinänsä oikeaa huomiota, että avioliittoteologiaa on muutettu ennenkin.
Mietintö pitää piispojen tavoin epäjohdonmukaisesti kahta ristiriitaista mallia teologisesti perusteltuna. Totuuden etsimisen ja vääryyden tuomitsemisen sijaan siunataan erimielisyyden olemassaolo. Sama ongelma on uskonnonvapauden, omantunnonvapauden ja pakottamattomuuden korostamisessa. Nämä ovat ulkoisia ja kehällisiä asioita. Itse asia – samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen legitimiteetti – jää mietinnössä sivuun. Mietintö ei rakennu Jumalan käskyjen eikä siveellisyyden varaan, eikä edes mainitse näitä.
Mietintö huomaa uskonnonvapauden suojaavan syrjintäargumenttia vastaan, mutta kannustaa hyväksymään piispojen esityksen yhdenvertaisuutta lisäävänä toimena. Lausunto ei kuitenkaan selitä, kuinka esitys lisäisi yhdenvertaisuutta eli kuinka piispojen esitys olisi eettisesti perusteltua. Tämän avaaminen olisi siksikin perusteltua, koska juuri mitään muuta perustetta ei mietintö muutokselle annakaan. Taustalla lienee väärinkäsitys siitä, etteivät jotkut ihmiset saisi mennä kirkossa naimisiin, vaikka tämä oikeus kuuluu kaikille luterilaisille.
Mietintö yrittää piispojen esityksen tavoin sekä syödä kakun että säästää sen korostamalla syrjimättömyyttä sekä kirkon työntekijöiden omantunnonvapautta. Tosiasiassa nämä ovat ristiriidassa: Mitä suurempi yhdenvertaisuus (mietinnön mukaan), sitä pienempi vapaus omilletunnoille harjoittaa syrjintää. Mitä suurempi omantunnonvapaus, siitä vähemmän tilaa tasa-arvolle. Eivät kai mietinnön laatijat ajattele, että syrjintä olisi sallittua omantunnon suojissa? Argumentointi nojaa liiaksi omantunnonvapauksiin. Pitäisi puolustaa totuutta ja Jumalan tahtoa, ei pappien, kanttoreiden tai yksilöiden omiatuntoja, jotka eivät välttämättä tunnusta lojaalisuuttaan kirkon Herralle. Omantunnonvapauden myöntäminen ”kompromissina”, vastavuoroisuutena ja kädenojennuksena tulee ehdottomasti torjua. Meillä on tärkeämpiäkin aarteita puolustettavanamme. Omantunnonvapaus korreloi uskonnonvapauden kanssa, mutta – kuten mietintö itsekin ymmärtää – kirkon sisällä ja viroissa pelataan ensisijaisesti kirkon säännöillä. Kirkkoherran pakon kohdalla edesauttaa omantunnon vastaista (sic) toimintaa mietintö päätyy rehellisyydessään myöntämään ristiriidan, kunnes ristiriita katsotaan läpi sormien.
Mietintö väittää virheellisesti piispankokouksen kunnioittavan molempia avioliittokantoja. Tosiasiassa kahden erilaisen, ristiriitaisen ja eri määrän totuutta sisältävän avioliittokannan asettaminen samanarvoisiksi paljastaa relativismin, joka juuri ei kunnioita oikeaa avioliittomallia.
Mietintö käyttää perusteetta kyseenalaisia termejä ”sukupuolineutraali”, ”seksuaalivähemmistöt”, ”sukupuolivähemmistöt” sekä ”sateenkaarevat”. Haastan näiden sanojen käyttäjiä kertomaan, mihin ne viittaavat ja kuinka nämä sopivat kristilliseen uskoon. Minusta yhdenvertaisuusvaateiden tai väestöryhmien johtaminen seksuaalisuudesta, seksuaalisen halun kohteesta tai itse keksityistä ”sukupuolista” on kyseenalaista. Kirkon jäsenet nauttivat jo nyt samoja oikeuksia. Eikä samaa sukupuolta olevien parien ”avioliitto” yhdenvertaisuusvajetta poistaisikaan, kun biologia nyt on mitä on. Edelleen mietintö väittää kaikkia(!?) niitä avioliiton funktioita, jotka ovat mahdollisia myös samaa sukupuolta olevien parien kesken, sukupuolineutraaleiksi. Edes samaa sukupuolta oleva ”avioliitto” ei kuitenkaan olisi sukupuolineutraali, olisihan siinäkin kaksi miestä tai kaksi naista. Sukupuolen irrottaminen muusta olemisestamme ja tekemisestämme on järjetöntä sekä Jumalan luomistekojen väheksymistä.
Mietintö perustelee päätöstään nuorten mielipiteillä. Tämä on kyseenalaista mm. sen takia, että yhteiskunnassamme on jo vuosikymmeniä edistetty Jumalan tahdon vastaista siveettömyyttä, kuten homoseksuaalisuutta, myös kirkkomme seurakuntien ja sen työntekijöiden toimesta. Nuoret ovat yhtä puolueellisia kuin heidän kasvuympäristönsä ja me kaikki muutkin.
Rippikouluopetusten (ja vastaavien?) kohdalla mietintö ei näytä huomaavan tai välittävän siitä, että se sallii tulkinnasta riippuen joko syrjivän tai epäkristillisen avioliittomallin yhtä vahvan läsnäolon opetuksessa. Mietinnön lukija joutuukin pohtimaan, ovatko sen laatijat eettisesti välinpitämättöminä vai suhmuroijia, joille piispojen esitys onkin vain täky ja väliaikainen kompromissi myöhemmin pakotettavan ja omantunnonpesäkkeet murskaavan avioliittoratkaisun tieltä.
Mietintö korostaa, että kirkon nykytilanne on poleemisuuteenkin kärjistyvä, eriarvoistava ja jatkuva. Ikävä nykytilanne ei kuitenkaan ole perustelu hyväksyä huono avioliittolaajennus. Piispojen arvion kirkon ja yhteiskunnan tolasta voi allekirjoittaa, vaikka ei kannattaisi heidän avioliittoehdotustaan. Mietintö toteaa aivan oikein, että piispojen esityksen hyväksyminen poistaisi nykyisen ristiriidan säännösten ja käytänteiden väliltä. Ristiriita poistuisi kuitenkin myös, jos yksittäiset papit ja tahot lakkaisivat toimimasta kirkon sääntöjen ja Jumalan tahdon vastaisesti.
Lopuksi mietintö vielä alleviivaa sotkeutumistaan omaan ristiriitaisuuteensa: ”Lakivaliokunta korostaa, että rinnakkaisten näkemysten tunnustaminen ei edellytä molempien näkemysten sisällöllistä hyväksymistä vaan sitä, että tunnustetaan kahden kirkon sisällä jo nyt vaikuttavan avioliittokäsityksen olemassa oleminen”. Tosiasiat, huonotkin, on kuitenkin mahdollista tunnustaa ilman, että niille annetaan siunaus ja niitä varten aletaan muuttamaan pykäliä.
