Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaOli toukokuu Mongolian pääkaupungissa vuonna 2006, ja ilmatieteen laitos oli antanut hiekkamyrskyvaroituksen. Kaupunkia ympäröivät vuoret hävisivät kuin harson taakse, ja hiekka ratisi hampaissa koko päivän.
Läksimme naisvankilaan kolmestaan: Dorche kitaransa kanssa, tulkkini Hongoroo ja minä. Olin käynyt tuossa vankilassa jokaisen Mongolian vierailuni yhteydessä vuodesta 1997 lähtien. Tällä kertaa pääsisimme vierailemaan suljetulle osastolle, jossa 50 pitkäaikaisvankia istui 10-20 vuoden tuomioitaan, useimmat väkivaltarikoksista.
Kokoukseemme tuli parikymmentä naista, koska puolet porukasta oli lähetetty maalle työkomennukselle. Saimme kokouspaikaksemme vain käytävänpätkän, jonne naiset kantoivat huoneistaan kapeita penkkejä. Sanoin, etten pidäkään puhetta, vaan tällä kertaa keskustemme yhdessä Raamatun tekstistä. Kaikki saivat käteensä Uuden testamentin, josta he rupesivat etsimään Luukkaan 19. lukua. Hitaastihan se monelta kävi…
Käytävä oli kylmä ja melko pimeäkin. Häiriöitä oli paljon. Sisäpuhelin pärisi seinällä, ja kesken kaiken vartijat komensivat pari piiriläistä kantamaan jauhosäkkejä. Tulkkini luki kertomuksen Sakkeuksesta kahteen kertaan. Sitten aloin esittää kysymyksiä, joihin vangit vastailivat hiljakseltaan. Jotkut naiset tuntuivat tietävän jo jotain kristinuskosta.
Sitten tuli kysymys: Miksi Jeesus tahtoi mennä Jerikon pahimman miehen luo kylään? Sillä hetkellä tunsin Pyhän Hengen puhuvan osanottajien sydämelle. ”Sakkeushan tarvitsi Jeesusta eniten”, sanoi yksi. ”Hänellä ei ollut muita ystäviä”, sanoi toinen. ”Jeesus tahtoi muuttaa hänen elämänsä”, sanoi kolmas.
Seuraava kysymys kuului näin: Mitä tapahtui Sakkeuksen synneille – hänhän oli varastanut ihmisiltä rahaa? ”Jeesus antoi ne anteeksi”, sanoi yksi. ”Mutta pitäähän rangaistus silti kärsiä”, sanoi toinen. ”Eikös Jeesus sen itse kärsinyt?” huomasi kolmas.
Viimeinen kysymys: Jeesus tahtoo tietää, voiko hän tulla tänään sinun luoksesi kylään. ”Jos hän todella haluaa tulla, niin minä ainakin olen iloinen ja pyydän häneltä anteeksi”, sanoi vieressäni kapealla penkillä istuva nainen oikein sydämensä pohjasta. Kurkkuani kuristi liikutus. ”Jeesus tuli etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on. Sinuakin”, sanoin ja laskin käteni naisen olkapäälle.
Lopuksi pidin rukouksen, jossa kiitin Jeesusta syntien anteeksisaamisesta. Pyysin, että hän pitäisi huolta näistä naisista ja heidän lapsistaan ja johdattaisi heidät kaikki taivaan kotiin. Aikaa jäi vielä varttitunti, jonka aikana Dorche laulatti vankeja kitaralla säestäen.
Kesken kaiken eräs nainen hiipi viereeni ja pyysi saada soittaa kännykälläni 18-vuotiaalle pojalleen, joka asui kaukana Gobissa vieraiden hoivissa. ”Onko se sääntöjen mukaan sallittua?” kysyin. ”Ei ole”, myönsi nainen rehellisesti. Vastasin onnettomana: ”Siinä tapauksessa en voi antaa puhelintani. Vankilanjohtaja luottaa minuun. Jos rikon sääntöjä, emme pääse tänne enää uudelleen.”
Sääliksi kävi äitiä, joka ei ollut pystynyt pitämään vuosikausiin mitään yhteyttä poikaansa. Myöhemmin kuulin, että suomalaiset avustustyöntekijät olivat alkaneet järjestää vankien ja heidän lastensa tapaamisia.
Mutta millainen sanoma meillä kristityillä onkaan vietävänämme maailman ääriin asti: että on olemassa Vapahtaja, joka tahtoo olla pahimmankin ihmisen ystävä!
