Kirjoittanut
Suomalaisissa valtamedioissa on noussut kohu blogistani Kampanja pedofilian laillistamiseksi. Olen itse kommentoinut tätä kohua Keskisuomalaisen mielipidekirjoituksessani.
Kohu on harhautunut aivan sivuasioihin ja jättänyt lähes huomiotta itse asian: lapsella on moraalinen oikeus seksuaaliseen viattomuuteen, vapauteen seksuaalisista mielikuvista ja seksuaalisista herätteistä. Tätä lapsen perusoikeutta ei kunnioiteta nykyisessä seksuaalikasvatuksessa, jota ajavat Maailman terveysjärjestön (WHO) kaltaiset maailmanjärjestöt ja jota yhä lisääntyvässä määrin sovelletaan maamme päiväkodeissa ja kouluissa.
Seksuaalikasvatuksen tulisi valmistaa avioliittoon
Gabriele Kuby kiinnittää huomiota siihen, että nykyinen seksuaalikasvatus heikentää uuden sukupolven mahdollisuuksia kehittää valmiuksia eheän ja vakaan perhe-elämän luomiseen. Ilman eheää perhe-elämää ja vakaita avioliittoja ei ole mahdollista turvata tulevaisuuden lapsille heidän hyvinvointinsa ja identiteettinsä perustaa, joka rakentuu isä-äiti-lapsi –kolmoissidoksen varaan.
Seksuaalikasvatuksen perimmäisenä tarkoituksena tulisi olla valmistaa nuoria avioliittoon, ei avioliiton ulkopuolisiin seksuaalisuhteisiin. Seksuaalikasvatuksen ei tulisi olla johdattamassa lapsia ja nuoria varhaisiin seksuaalisiin kokeiluihin, jotka altistavat heidät seksuaaliselle hyväksikäytölle.
Isä-äiti-lapsi kolmoissidoksen merkitys
Yksi yhteiskuntatieteen kaikkein vahvimmin todistetuista tosiasioista on, että lapsen paras koti on biologisen äitinsä ja isänsä eheässä avioliitossa. Biologisen isänsä ja äitinsä kodissa kasvaneilla nuorilla aikuisilla on vähiten ongelmia ainakin seuraavilla ulottuvuuksilla: (a) terveys, kuolleisuus ja itsemurhariski, (b) tunne-elämän terveys (ahdistuneisuus, masennus), (c) huumeiden ja alkoholin käyttö, (d) rikollisuus ja pidätykset, (e) köyhyys, (f) koulutus ja työelämään osallistuminen, (g) seksuaalisen identiteetin kehitys, teiniraskaudet, avioliiton ulkopuoliset raskaudet, altistuminen seksuaaliselle hyväksikäytölle, (h) avioerojen määrä.
Ruotsalaisessa pitkittäistutkimuksessa verrattiin 65 000 yksinhuoltajaperheiden lasta 921 257 lapseen, jotka kasvoivat molempien biologisten vanhempiensa kanssa. Tutkimus kattoi lähes kaikki lapset, jotka syntyivät Ruotsissa vuosina 1973−1985. Tutkimuksen lopussa vanhimmat lapset olivat 26-vuotiaita ja nuorimmat 14-vuotiaita. Tutkimuksen mukaan vakava psyykkinen sairaus, itsemurhat, itsemurhayritykset ja alkoholin käyttöön liittyvät sairaudet ovat kaksi kertaa yleisempiä yksinhuoltajaperheiden lasten parissa verrattuna biologisen isän ja äidin kanssa kasvaneisiin lapsiin. Vakava huumeiden käyttö on kolme kertaa yleisempää yksinhuoltajaperheissä kasvaneiden tyttöjen ja neljä kertaa yleisempää poikien parissa. Jopa kuolema onnettomuuksien ja väkivallan seurauksena oli yleisempää yksinhuoltajaperheiden lasten parissa. (Ringbäck Weitoft ym. 2003.)
Kun tutkimus julkaistiin arvostetussa aikakausjulkaisussa, jotkut kritisoivat sitä, että yksinhuoltajia syyllistetään sanottaessa, että heidän lapsensa ovat erityisen alttiita kärsimään vakavista ongelmista. Tutkimuksen johtaja Gunilla Ringbäck Weitoft selitti kuitenkin tutkijoiden tarkoituksena olleen parantaa yksinhuoltajaperheiden lasten asemaa: ”Olimme hämmästyneitä, että yhteydet olivat niin yksiselitteisiä, vaikka otimme huomioon joukon taustatekijöitä. Mutta tutkimuksemme tarkoituksena oli yrittää parantaa yksinhuoltajien lasten olosuhteita, ei osoitella sormella yksinhuoltajia.”
Aikuisten pitää kestää tosiasiatietoa
Maailmankuulu perhetutkija Sara McLanahan, joka itse eli pitkään yksinhuoltajana, vertailee erilaisia perhemuotoja ja raportoi tutkimustuloksensa välittämättä siitä, että ne ovat karua luettavaa hänelle itselleen ja saattavat olla karua luettavaa monille muillekin yksinhuoltajille. Tosiasioiden mahdollinen tunnevaikutus ei ole riittävä syy kieltää ihmisiltä tärkeää informaatiota. ”Vaikka puhe yksinhuoltajaäitien ongelmista voi saada jotkut aikuiset (ja lapset) tuntemaan olonsa huonommaksi lyhyellä tähtäimellä, se parantaa kaikkien tilannetta pitkällä tähtäimellä. Vanhempia on vähintäänkin informoitava niistä seurauksista, joita heidän lapsilleen tulee, jos he päättävät elää erillään. (Kukaan ei väittäisi, että liikunnan hyötyjä valistava informaatio pitäisi salata, koska se leimaa sohvaperunoita.)” (McLanahan & Sandefur 3.)
Yhteiskunnan hauraimpien jäsenten eli lasten suojelemisen tulisi olla kaiken keskuksessa. Tätä keskustelua häiritsee aikuisten tarve pyöriä omien seksuaalisten tarpeidensa ja loukatuksi tulemisen tunteidensa ympärillä. Uhriutumisen strategian avulla pyritään välttämään asiallinen keskustelu ja perusteltu argumentointi. Jos aikuisten sukupolvesta tulee itsekeskeinen, lasten tarpeet ja oikeudet pääsevät unohtumaan.
