Olin eilen tapaamassa New Wine -kesätapahtuman lastentiimien johtajia. Tapahtuman käytännön asioihin perehdyttämisen ohessa keskustelimme siitä, miten Jumalan valtakunta tulee lasten keskelle. Itse asiassahan tässä ei ole kyse mistään sivuasiasta Jumalan valtakunnassa, sanoihan Jeesus, että Hänen valtakuntansa voi ottaa vastaan vain siten kuin lapsi sen ottaa (Mark. 10:15).
Seurakuntiemme lapsityössä on jo yleensä ymmärretty, että lapset tarvitsevat paljon toimintaa, eivät pelkkää istumista ja kuuntelemista. Yleensä meille ei myöskään tuota mitään ongelmia siirtyä lasten kanssa ”hengellisemmästä” sisällöstä leikkiin ja seikkailuun. Ymmärrämme, että lapset ovat lapsia koko ajan, myös silloin kun kuuntelevat opetusta, laulavat (tanssivat, hyppivät, juoksevat jne.) Jeesukselle ja kokevat Pyhän Hengen läsnäoloa. Lapsille Jumalan läsnäolo on osa samaa elämän kokemista kuin kaikki muukin. He ovat ”luonnollisesti yliluonnollisia”. Uskon, että tässä on jotain siitä, mitä Jeesus tarkoitti: että me voisimme ottaa vastaan Hänen valtakuntansa yhtä luonnollisesti ja helposti, läsnäolevana keskellä elämäämme, leikkiä, työtä ja juoksua, eristämättä sen vaikutusta johonkin ”hengelliseen” ympäristöön.
Tämän siis olemme yleensä ymmärtäneet ja hyväksyneet ja omaksuneet lapsityön toimintatapoihin. Kuten eilen totesimme, jossain vaiheessa varhaisnuoriso- ja nuorisotyötä raja kuitenkin alkaa muodostua ”hengellisen” ja ”maallisen” välille. Emme osaakaan enää olla luonnollisesti yliluonnollisia, vaan jaamme toimintamme hengelliseen ja maalliseen. Alamme pelätä Jumalan läsnäolon kaikkoamista kokoontumisistamme ”Pyhä Henki on arka lintu” -tyylisten oppien mukaan. Kun koemme (ja monesti vaikka emme kokisikaan), että Jumala on läsnä seurakuntansa kokoontumisessa, vaalimme harrasta tunnelmaa, tietynlaista musiikkia, tiettyjä sanoja, äänenpainoja ja fyysisiä ilmaisukeinoja – tai niiden puuttumista – jotta emme karkottaisi Häntä. Harras odottava hiljaisuus, instrumentaalimusiikki, kielillä laulaminen, fyysiset ilmiöt, nauramiset ja itkemiset ovat meille usein merkkejä siitä, että Pyhä Henki toimii. Usein kuitenkin käy niin, että keskitymme loppujen lopuksi enemmän Pyhän Hengen läsnäolon ilmenemismuotoihin ja niiden tavoittelemiseen – tai niiden puuttumiseen – kuin itse Jeesukseen.
Kiinnitämme huomion näihin näkyviin ja kuuluviin merkkeihin ja pyrimme olemaan häiritsemättä niitä. On kuitenkin eri asia antaa Pyhälle Hengelle tilaa tehdä työtään ja ihmisille rauha keskittyä Jumalan kohtaamiseen (riippumatta siitä, ilmeenkö se näkyvällä tavalla vai ei), kuin pelätä Pyhän Hengen karkaavan. Ongelmana siinä, jos keskitymme Pyhän Hengen työn ilmenemismuotoihin, on se, että kun nuo merkit jossain vaiheessa väistämättä lakkaavat (yleensä siinä kirkon ovella viimeistään), meille väistämättä tulee kokemus siitä, että Pyhä Henki ei olekaan enää läsnä, ei ainakaan yhtä paljon kuin äsken.
Jos Pyhä Henki olisi arka lintu, Hän ei varmaan tulisi koskaan lähellekään meluisia, levottomia, pissa-kakka-juttuja huutelevia lapsia. Mutta Jeesuksen Hengelle he eivät ole mikään ongelma, päinvastoin. Pointtini on, että jos haluamme ottaa vastaan Jeesuksen valtakunnan, meidän tulee, ei pelkästään estää lapsia tulemasta Hänen luokseen sellaisina kuin ovat, vaan vaalia tuota lapsenkaltaisuutta sekä omassa sydämessämme että seurakuntiemme kulttuurissa ja toimintatavoissa. Sekä varhaisnuoriso-, nuoriso- että aikuistyön tulisi vaalia lapsityön perintöä siinä, että keskitymme enemmän itse Jeesukseen kuin Hänen läsnäolonsa ulkoisesti ilmeneviin merkkehin (niitä sen kummemmin estämättä kuin etsimättäkään) ja siirrymme vapaasti ”hengellisestä maalliseen” ja takaisin, kuin lapset ylistyksestä leikkiin, rukouksesta syömiseen. Pyhän Hengen voima elämässämme mitataan varsinaisesti, ei siellä missä vaalitaan Hänen läsnäoloaan kaikin voimin, vaan siellä, missä pissa-kakka-jutut lentävät ja ihmisyys koko kauneudessaan ja raadollisuudessaan lyö vasten kasvoja kuin märkä rätti.