Lentäminen on syntiä

Jaksan harvoin huomautella poliitikkojen kaksinaismoralismista. Siitä on tullut jo sen verran arkipäiväistä, ja Twitterissä sitä tekee jo tuhannet taulapäät muutenkin.

Mutta ilmaston pelastamisen kiireellisyyttä painottaneiden poliitikkojen osallistuminen Amazing Race -TV-kilpailuun saa jo minunkin vereni kiehumaan ulos suonista. Vain kaksi viikkoa aiemmin kisassa mukana oleva europarlamentaarikko Silvia Modig iloitsi ennallistamisasetuksen eteenpäinmenosta EU:ssa. Hän totesi Instagramissa, että ”joskus on tehtävä vaikeita kompromisseja pelastaakseen mitä pelastettavissa on”.

Eivätpä kompromissit näköjään koske henkilökohtaisia valintoja! Kun on mahdollisuus osallistua TV-skabaan, jossa lennellään mikrohetkiksi ympäri maailmoja ja kasvatetaan kilpaa omaa hiilijalanjälkeä, olisi oman hauskanpidon ja mahdollisuuden 30 000 tonnin pääpalkintoon uhraaminen ilmeisesti liikaa vaadittu poliitikolta, joka jo työnsä puolesta polttaa kerosiinia kohtuullisesti.

Mutta ei tässä wannabe-uskovaisen auta kuin kaivaa sitä kuuluisaa tukkia ensin omasta silmästä. Olen itse viimeisten kymmenen vuoden aikana lentänyt joka vuosi johonkin. Kuluneena keväänä olen tehnyt kaksi ulkomaanreissua. Useimmat matkat ovat olleet konferenssimatkoja, joiden tekemisen olen nähnyt tärkeäksi oman akateemisen siipienkokeiluni vuoksi. Mutta eivät ne mitenkään välttämättömiä ole olleet.

Tämä kaikki vain alleviivaa vanhaa latteutta, että ihminen on moraalisesti ristiriitainen olento. Ellemme kärsi syvästä ilmastoahdistuksesta, emme ole valmiita tinkimään omasta hyvinvoinnistamme, olipa arvomme kuinka jaloja tahansa. Halut ohjaavat käytöstä vahvemmin kuin uskomukset.

Moraalifilosofi Christian Miller osoittaa kirjassaan The Character Gap: How Good Are We?, että valtaosa meistä ihmisistä on jossain Hitlerin ja Gandhin välimaastossa (herroista on kuva kirjan kannessa). Emme siis ole pahiksia emmekä pyhimyksiä. Olemme tavallisen itsekkäitä ja tavallisen epäitsekkäitä.

Mutta toisaalta Millerin ”ei-hyviksiä-eikä-pahiksia” -arvio näyttää koskevan vain sellaista moraalista käyttäytymistä, johon aivomme on luonnollisesti viritetty, kuten edessämme olevan ihmisen auttamista tai vahingoittamista. Klassinen moraalipsykologinen koe, kärryongelma eli trolley problem, osoittaa, että moraalisiin valintoihimme vaikuttaa pienet erot esimerkiksi siinä, miten läheisessä kontaktissa olemme moraalisen valinnan kohteena olevan ihmisen kanssa. Jos raiteilla ilman kuskia etenevä junanvaunu uhkaisi ajaa viiden työmiehen päälle, mutta vipua kääntämällä voisit ohjata kärryn sivuraiteelle, jossa on vain yksi mies, hyvin monet olisivat valmiita kääntämään vipua. Mutta jos viiden miehen pelastaminen vaatisi yhden miehen tuuppaamista omin pikku kätösin sillalta alas kärryn eteen, hyvin harva olisi valmis sen tekemään. Huolimatta siitä, että teon seuraukset olisivat identtiset.

Nykymaailma on muuttanut moraalisen toiminnan ympäristöä radikaalisti. Pallomme on verkostoitunut tavalla, johon moraaliset aivomme eivät ole adaptoituneet. Harva meistä ostaisi esimerkiksi kesämökille tuholaismyrkkyä, joka myrkyttäisi herkästi myös naapurin koiran (ellei kyseinen rakki sitten ole itse Kerberos). Mutta jos ostoksemme mahdolliset haittavaikutukset näkyvät toisella puolen maailmaa joskus monien vuosien kuluttua, ei tällä prospektilla ole valinnallamme niin suurta merkitystä.

Ja hyvät kristinuskovaiset, tässä olisi nyt vakavan pohdinnan paikka. On erittäin hyvää historiallista ja psykologista evidenssiä siitä, että kristinusko levisi räjähdysmäisesti Rooman valtakunnassa paitsi siksi, että sanoma rakastavasta Jumalasta oli niin radikaali (näin esim. Hurtado 2016), myös varhaisten kristittyjen epäitsekkään ja uhrautuvan käytöksen vuoksi (esim. Stark 1996; Lenfesty & Morgan 2019). Kristityt palvelivat niin seurakunnassa kuin sen ulkopuolella olevia köyhiä niin epäitsekkäästi, että keisari Julianus kehotti erästä galatialaista virkamiestään kopioimaan kristittyjen ruokapalvelutoimintaa, etteivät pakanajumalten temppelit aivan kokonaan tyhjentyisi asiakkaista. Kristityt hoitivat myös ruttoon sairastuneita oman henkensä uhalla.

Mutta keskimääräinen suomalainen kristitty ei todellakaan peru lomalentoaan siksi, että sillä on haitallisia ympäristövaikutuksia. Se olisi aivan kohtuutonta. 2020-luvun herätyskristityn suu kyllä laulaa, että ”kaikki annan Jeesukselle”, mutta tekomme huutavat, että ”tartun kaksin käsin kiinni keskiluokkaiseen elämäntapaan niinku cha cha chaa”.

Teen tunnustuksen. Minun on todella, todella vaikea uskoa kristilliseen oppiin progressiivisesta pyhityksestä, eli siis siitä, että uudestisyntynyt Kristuksen seuraaja kasvaa hiljalleen hengellisemmäksi ja moraalisemmaksi ihmiseksi Pyhän Hengen sisäisen vaikutuksen myötä. Uskovaisten pyhittämättömyys on vuosien ajan häirinnyt minua niin paljon, että olen kaivellut moraalin ja uskonnon suhdetta esimerkiksi tässä artikkelissani (josta kerron tässä podcastissa). Ehkä me uskovaiset emme ole – vanhaa ystävääni lainatakseni – ”huoppoja ja juoria” kaikki, mutta eipä meistä usein ole myöskään moraalisiksi esikuviksi. Ei minustakaan.

Otsikon väite voi kuulostaa paksulta. Mutta on herätysliikkeissä paljon vähemmän vahingollisiakin asioita väitetty synniksi menneinä vuosikymmeninä: tanssimista, television katselua, kortinpeluuta ja alkoholin nauttimista kohtuuden rajoissakin. Joskus kymmeniä vuosia sitten uskovainen saattoi ehkä erottautua ”maailmasta” sillä, että ei polttanut tupakkaa, juonut viinaa tai käynyt lavatansseissa. Nyt kun polttelu ja ryypiskely on vähentynyt yleisesti kansalaisten keskuudessa, ei näillä tempuilla enää onnistu muusta väestöstä erottautumaan. Nyyh.

Mutta minäpä annan vinkin. Kuinka oivaa olisi, jos uskovaiset erottautuisivat eettisesti pidättäytymällä vaikka someöyhöttämisestä sekä turhasta lentomatkustelusta? Se voisi olla inspiroivana esimerkkinä monille. Toki Jeesus kielsi tuomasta omia hyviä tekoja ihmisten ihailtavaksi. Ehkä ne epäitsekkäät homosapienssit eivät ole kokonaan sukupuuttoon kuolleet. Ne eivät vain pidä kovaa meteliä.

On aivan turha odottaa minkäänlaista herätystä tai edes kristinuskon kuihtumisen hidastumista, jos kristityt Suomessakin keskittyvät Amerikan malliin kulttuurisotimiseen sen sijaan että pyrkisimme elämään eettisesti esimerkillistä elämää aidosti kristillisistä motiiveista. On turha odottaa, että jälkipolvet perivät mitään sellaista vakaumusta, joka ei vaikuta konkreettisina ja aidosti ympäristöömme vaikuttavina valintoina jokapäiväisessä elämässä (esim. Lanman & Buhrmester 2016).