Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Kaksi ihmisryhmää mainitaan usein syyllisinä siihen, että heihin menee liikaa rahaa. Ja rahastahan on pula. Väitän, että suhtautuminen näihin ryhmiin paljastaa, että ihmiskuvamme on muuttunut. Onko meillä enää jäljellä sellaista, mitä voisi kutsua kristilliseksi ihmiskuvaksi?
Ensimmäinen ryhmä on lapset. Tiedäthän pienet kapaloissa olevat paketit, joita äidit tuovat kätilöopistoilta ja synnytyssaleista kotiin. Nuo pienet tuhisevat ihmistaimet, jotka ennen olivat jopa ”taivaan lahjoja”, joita käytiin ihmettelemässä ja joille vietiin rotinoita.
Eniten tästä ryhmästä hyötyy vaippateollisuus. Kyseessä on kovin kapea tuotannon ala.
Vauvoista on tullut bruttokansantuotteen osia, joiden takia pitää ylläpitää synnytyssaleja. Seitsemän vuoden päästä heistä saadaan kuntaan yksikköhinta. Pahimmassa tapauksessa joudutaan ylläpitämään kyläkouluja ja palkkaamaan lisää opettajia ja koulunkäyntiavustajia. Heidän takiaan pitää järjestää päivähoitopaikkoja ja myöhemmin nuorisotiloja ja pelikenttiä.
Tämä kaikki maksaa. Ja rahastahan meillä on pula.
Toinen yhtä hankala ryhmä on vanhukset. Tiedäthän nämä ihmiset, jotka ennen olivat kunnioituksemme kohteita. Pyrimme suhtautumaan heidän vanhenemiseen ja siihen liittyvään vaivaan kärsivällisesti. Kohtelimme heitä kunnioittaen muistaen, että he ovat rakentaneet tätä maata paremmaksi.
Mutta heistä on tullut ”kustannuserä”, joiden hoitopaikat ovat kalliita. Laitospaikat ovat hirveän hintaisia ja vanhusten hoito on taloudellinen haaste, joka laittaa valtiontalouden ja kunnat uuteen tilanteeseen huoltosuhteen muututtua ja suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle.
Miten on mahdollista, että näistä kahdesta ihmisryhmästä on tullut talouslaman syyllisiä? Miten on mahdollista, että nämä kaksi ihmisryhmää, jotka eniten tarvitsevat toisten apua ja tukea, ovat tulleet meille suurimmaksi rasitteeksi? Miten he ovat saaneet tämän aikaan?
Onko ihmiskuvamme muuttunut? Onko nykyinen individualistinen ja hedonistinen elämäntapa sokaissut silmämme, niin että emme enää näe, mistä elämästä on kysymys?
Emmekö enää huomaa jokaisen ihmisen olevan luomisen perusteella arvokas, vaikka hänestä ei olisi mitään hyötyä yhteiskunnalle. Emmekö enää ymmärrä, että jokainen ihminen on oikeutettu arvokkaaseen kohteluun, silloinkin kun hänestä ei ole muuta kuin vaivaa.
Jokainen ihminen on Jumalan kuva.
Jumalan kuva.
