Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksia”Kansallislaulusta saa Japanissa nyt kieltäytyä”, otsikoi HS uutisen toukokuun lopussa. Varmaan moni suomalainen lukija kysyi itseltään, mistä syystä joku japanilainen haluaa kieltäytyä laulamasta kansallislaulua ja osallistumasta lipunnostoon. Ketä vastaan siinä protestoidaan?
Olin 80-luvulla töissä Japanin kristillisessä opiskelijajärjestössä. Monet olivat ne kerrat, kun seisoin opiskelijoiden kanssa pää painuksissa lipunnostossa jonkin leirikeskuksen pihalla. Pakko oli seistä, jos mieli sitä leirikeskusta käyttää, mutta yksikään meistä ei laulanut Japanin kansallislaulua, jossa toivotetaan keisarille kymmentätuhatta elinvuotta. Vain leirikeskuksen vastaava lauloi. Emme myöskään kumartaneet hinomaru-lipulle, kun sitä nostettiin salkoon. Tilanne oli piinallinen sekä leirikeskuksen johtajille että kristityille opiskelijoille.
Oltakoonpa jatkosotaan lähdöstä mitä mieltä tahansa, niin Suomessa ei ole koskaan koettu sellaista sotahysteriaa ja uhoa, minkä valtaan japanilaiset joutuivat Aasiaa valloittaessaan. Pojat lähetettiin sotaan hinomaru-lippujen liehuessa tuhansien saattajien käsissä. Tällä tavalla lipusta ja laulusta tuli militarismin ja äärioikeistolaisuuden symboleita. Ne viestittävät monelle vieläkin, että kansalaisten on uhrattava henkensä keisarin puolesta, ikään kuin tämä olisi joku jumala.
Tässä syy, miksi monet kristityt ja vasemmistolaiset opettajat ovat sodan jälkeen kieltäytyneet kunnioittamasta lippua ja laulamasta kansallislaulua koulunsa päättäjäisissä. He ovat joutuneet maksamaan suoraselkäisyydestään kalliin hinnan. Asiasta on väännetty kättä vuosikymmenestä toiseen. Minä en henkilökohtaisesti uskonut, että tilanteeseen saataisiin koskaan mitään muutosta. Mutta ihmeiden aika ei ole ohi, kuten tokiolaisen tuomarin taannoinen päätös osoitti.
Kristityt ja vasemmistolaiset riemuitsevat nyt auringon nousun saarilla siitä, että oikeusistuin antoi heille luvan ”käyttäytyä omien uskomustensa mukaan”. Opettajat saavat yhteensä neljä miljoonaa euroa korvauksena syrjinnästä ja irtisanomisista.
Nämä opettajat protestoivat, mutta miksi tuskin kukaan protestoi 30 ja 40 –luvuilla, kun Japanin kansa ja lopulta kirkkokin luisui vähitellen militaristien käsiin? Miksi kristityt eivät huutaneet suureen ääneen, että militaristinen hallitus johti kansaansa ja koko Aasiaa tuhon tielle? Ja luterilainen kirkko oli kaikkien selkärangattomimpia tässä suhteessa.
Käsiini sattui mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu vain kolme vuotta sodan päättymisen jälkeen. Siinä kristitty professori Yanaihara pohtii, miksi Japanin kirkot jättivät profeetallisen tehtävänsä täyttämättä. ”Yksi syy olivat lähetit”, hän kirjoittaa. ”He tulivat outoon kulttuuriin ja koettivat tehdä sanomansa puoleensavetäväksi. Jo hyvät tavatkin vaativat, etteivät he saaneet olla liian kriittisiä isäntämaataan kohtaan. Tuloksena oli kirkko, joka ei koskaan loukannut ketään tai mitään. Se oli liian hellä, liian antelias, liian rakastettava, liian paljon kiitoksen kipeä. Sillä ei ollut selkärankaa. Se ei ollut koskaan sotiva kirkko, kuten sen olisi pitänyt olla.”
Yanaihara jatkaa: ”Samaten lähetit olivat taipuvaisia korostamaan määrää laadun kustannuksella, ja numerothan ovat aina esteenä, kun pitäisi keskittyä arvioimaan kriittisesti yleistä tilannetta. Japanin kirkko painotti sosiaalista evankeliumia niin paljon, että se miltei unohti dogmatiikan ja Raamatun. Itse pidän tätä asiaa yhtenä merkittävänä syynä siihen, että sotavuosien kirkolta puuttui melkein kokonaan profeetallinen sanoma. Meidän kirkoissamme ei ollut tarpeeksi Raamatun opiskelua eikä profeetallista sanaa.” (Richard Terrill Baker: The Darkness of the Sun.)
Miten on Suomen kirkon laita Herran vuonna 2015? Toimittaako se profeetallista tehtäväänsä kansamme keskuudessa vai sanooko se vain perässä sitä samaa, mitä valtio sanoo edellä?
