Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.Johdanto
Tässä tekstissä tutkin elokuvien sankareita. Jaan sankarit kolmeen kategoriaan ”modernit”, ”postmodernit” ja ”intersektionaaliset”. Esitän, että valkokankaan sankarit ovat ratsastaneet näiden kolmen aatesuuntauksen läpi kunkin ajan arvoihin ja ihanteisiin sonnustautuneina.
Ilmiö on tietenkin kolmea muottia kompleksisempi.
Sankarihahmot ovat ihannekuvia itsestämme. Fiktiiviset hahmot elävät NHL-tähtien, Mannerheim-ristin ritarien ja pyhimysten rinnalla kollektiivisessa tietoisuudessamme.
Tekstin vuosiluvut viittaavat hahmon ensiesiintymiseen elokuvissa tai mainitun elokuvan ilmestymisvuoteen. Sankarit elävät myös kirjallisuudessa, sarjakuvissa ja videopeleissä.
Modernit sankarit
Moderneja sankareita ovat esimerkiksi Sherlock Holmes (1916), Tarzan (1918), Zorro (1920) ja Teräsmies (1951). Nämä urhot ovat hyveellisiä ja oikeuden puolella. He voittavat rikolliset ja hirviöt supervoimillaan, älykkyydellään ja rohkeudellaan. Moderneilla sankareilla saattaa olla vajavaisuuksia, mutta he poistavat silti yhteisöä piinaavan uhan ja palauttavat järjestyksen ennen ratsastustaan auringonlaskuun.
Modernit sankarit ovat valkoihoisia länsimaisia miehiä. Naisia he kohtelevat kunnioituksella joko siveellisen etäisesti tai avioituen – usein myös neidon pulasta pelastaen.
Lainkuuliainen sheriffi vastaa modernin sankarin käsikirjoitusta. Kaksoishenkilöllisyydet ja naamiot rikkovat muotin ja tuovat sankareihin salaperäisyyttä, samaistumispintaa ja psykologista syvyyttä. Moderni sankari saattaa olla ujo ja kömpelö, jopa paheellinen, mutta tämä on vain kulissi.
Luterilainen ihmiskuva ”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas” taipuu mielikuvitukselliseen poseeraukseen ”yhtä aikaa normaali ja sankari”.
Modernit sankarit ovat sankarihahmojen arkkityyppejä. Ne ovat edelleen osa kulttuuriamme.
Välisoitto: moderneista postmoderneihin
Maailmansotien, Kylmän sodan, Vietnamin sodan ja 1960-luvun opiskelijamielenosoituksien myötä usko ihmisen hyvyyteen haaksirikkoutui länsimaisissa yhteiskunnissa. Muutos heijastui sankarihahmoihin.
Nuorisokulttuuri syntyi 1950-luvun Amerikassa. Tähän liittyy kapina ja protesti vanhempia ja auktoriteetteja vastaan. Tämän kontekstin uudenlainen sankari – James Deanin näyttelemä nuori kapinallinen Jim Stark (1955) – on huonokäytöksinen nahkatakkinen geelitukka. Jim ei pelasta yhteiskuntaa, vaan kyseenalaistaa vallitsevan tekopyhyyden.
James Bond (1962) muistuttaa moderneja sankareita, mutta kylmäverisyyttä ja naisten kaatamisia sänkyyn syötettiin uudella innolla.
Clint Eastwoodin tähdittämä ”Mies ilman nimeä” (1964) ilmestyy roistojen mellastamaan kylään ja käskee hautausurakoitsijan laittaa kolme arkkua valmiiksi. Tulitaistelun jälkeen hän palaa ukon luokse ja korjaa – tarvitaankin neljä arkkua. Kyynisyys, ironia ja musta huumori ovat postmodernin sankarin tuntomerkkejä. Dirty Harryn (1971) myötä hahmo siirtyi urbaaniin nykyaikaan.
Indiana Jones (1981) on perinteinen, joskin vastahakoinen sankari. Naisten suhteen Indy on pelimies. Lisäksi Indiana Jones koheltaa. Aiemmin oli mahdotonta, että miehuuteen ja hyveellisyyteen sonnustautuva sankari joutuisi naurunalaiseksi.
Postmodernit sankarit
Postmodernit sankarit ovat antisankareita. Johnny Deppin roolittama Pirates of the Caribbean -elokuvien piraattikapteeni Jack Sparrow (2003) toimii malliesimerkkinä: rikollinen, rommille perso keikari ja renttu.
Rowan Atkinsonin esittämä Johnny English (2003) ja vastaavat nolojen tilanteiden miehet vievät sankarin naurettavuuden äärimmäisyyksiin. Tv-sarjasta tuttu Homer Simpson (2007) saavuttaa sankaruuden negatiivisen lakipisteen idioottimaisilla tempauksillaan, telkkarin tuijottamisellaan ja Duff-kaljan kittaamisellaan.
Joker-elokuvaa (2019) voi pitää postmodernin sankaruuden huipentumana – Gotham City ilman supersankariaan pääosassaan psykopaattinen murhaaja. Hahmo muistuttaa yhteiskunnasta vieraantunutta Taksikuskia (1976), mutta vahvemmalla uhristatuksella. Ilmeisesti tekijät olivat vähän pilalla jatko-osan suhteen: Täytyi varmistaa, ettei Jokerin pään ylle muodostu sädekehää. Miksi kuitenkin Joker 2?
Siinä missä moderni sankari vetoaa hyveelliseen puoleemme, postmodernit sankarit siunaavat paheellisemme.
Postmodernit sankarit ovat samalla perinteisiä sankareita: Jack Sparrow rohkea ja vahva, Johnny English oikeudenmukainen, Homer päivän pelastaja. Tällainen kaksijakoisuus tulee hyvin esiin kotimaisessa sankarissamme Uuno Turhapurossa (1973): ruma, tyhmä ja laiska, toisaalta hurmaava, älykäs ja virtuoosimainen.
Perinteinen sankaruus on vahvasti maskuliinisuuteen liimattu. Sekoilevan, naurunalaisen ja paheellisen ”sankarin” valokeila näyttää meille vastaavasti juuri mieshahmon.
Välisoitto: postmoderneista intersektionaalisiin
Poikkeukset vahvistavat säännön:
Alien-elokuvien Ripley (1979) ja Terminator-tarinoiden Sarah Connor (1984) ovat kovia ja rohkeita naispäähenkilöitä. Fifth Elementin Leeloo (1997) on supervoimilla varustettu messias. Silti hänkin tulee miessankarin pelastamaksi jokseenkin konservatiivisessa ja sekstisessä tarinassa.
George A. Romero ei säväyttänyt katsojia Night of the Living Dead -elokuvassaan (1968) vain ihmissyöjäzombeilla, vaan myös valitsemalla päähenkilöksi tummaihoisen. Pääosa kuului valkoiselle – poikkeuksina afroamerikkalaisten blaxploitation alagenren sankarit, kuten kovaotteinen etsivä ja seksikone Shaft (1971) tai nyrkkeilijäsankari Hammer (1972).
Kristittyjen läpiajama Haysin ohjeisto (1930–1968) kielsi Hollywoodilta homoseksuaalisuuden. Asetelma muuttui hitaasti hienovaraisista vihjeistä, homoseksuaalisiin sivuhahmoihin ja lopulta Philadelphian (1993) homoseksuaaliin sankariin – traagiseen AIDSn uhriin.
Vuosituhannen vaihde oli orastavasti intersektionaalinen. Toisaalta esimerkiksi Gladiator (2000), Matrix-trilogia (1999–2003), Taru sormusten herrasta-trilogia (2001–2003), Star Wars-esiosatrilogia (1999–2005), Spider Man-trilogia (2002–2007), Harry Potter -elokuvasarja (2001–2011) sekä Batman trilogia (2005–2012) todistivat perinteisestä sankaruudesta.
Intersektionaaliset sankarit
Intersektionaalisuus on modernin ja postmodernin perijätär: tavoitteena on hyveellisyys ja oikeudenmukaisuus, keinoina valtakritiikki ja filosofisena lähtökohtana antifundamentalismi. Intersektionaalisuus samaistuu feminismiin, antirasismiin sekä Pride-liikkeeseen. Tällaisen identiteettipolitiikan vaikutukset elokuvasankareihin ovat helposti nähtävissä.
Viimeisin Tähtien sota -trilogia (2015–2019) päivitti valkoiset miesjedit intersektionaalisiksi: päähenkilö on vahva naisjedi ja merkittävinä sivurooleina tummaihoinen sankari ja tämän aasialaistaustaisen naisen roolittama ystävätär.
Daniel Graigin tähdittämä James Bond sarja (2006–2021) päätyy intersektionaalisesti: Bond kuolee ja hänen paikkansa 007 agenttina ottaa tummaihoinen nainen. Bond muistuttaa intersektionaalisesta ohjeistosta: Ian Flemingin Bond-kirjoja uudelleen julkaistiin sensuroituna naisten, rotujen tai homoseksuaalien halveksunnasta.
Animoidussa Hämähäkkiversumi-sarjassa (2018– ) intersektionaalisuus käy yksiin multiversumien kanssa: tummaihoisen Hämähäkkimiehen lisäksi sankarina esiintyy Hämähäkkinainen sekä esimerkiksi intialainen Hämähäkkimies.
Intersektionaalinen DEI-linja siis kannustaa ja velvoittaa esittämään sankareina naisia (esim. Wonder Woman 2017), tummaihoisia (esim. Black Panther 2018), homoseksuaaleja (esim. Thor-elokuvien Valkyrie 2017) tai vaikkapa kuuroja (Eternals -elokuvan Makkari 2021). Sopiiko sankaruuden viitta intersektionaalisesti myös lihaville, vanhuksille tai vieraskielisille? Muuttuuko nainen mieheksi tai osoittautuuko hän naismieheksi sankarittarena?
Päätössanat: kristinusko ja sankaruus
Sankaruus ja kristinusko ovat modernia, postmodernia ja intersektionaalisuutta vanhempia ilmiöitä. Jeesus on todellinen supersankari, jolla on jumalalliset voimat. Hän myös rikkoi antiikin sankarikäsityksiä vastaan osoittamalla heikkoutta, kuolemalla ristillä.
Tämän tekstin sankarit edustavat amerikanisaation kulutuskulttuuria. Tämän kulttuurin kuvat ja kuvainraastot eivät välttämättä kosketa suomalaisuutta tai suomalaista luterilaisuutta.
Kussakin esittelemässäni aatesuuntauksessa voi nähdä hyvää: moderni kannustaa hyveisiin, postmoderni ottaa todesta ihmisen raadollisuuden, intersektionaalisuus vastustaa syrjintää.
Suuntauksia voi myös kritisoida: moderni sortuu optimismiin, postmoderni toivottomuuteen ja intersektionaalisuus helposti rakentamaan armotonta syyllisten ja uhrien järjestelmää. Tai kristillisesti: moderni kadottaa Pojan ristin, postmoderni Pyhän Hengen rakkauden ja intersektionaalisuus Isän hyvän kaikkivaltiuden.
Kristinusko ohjaa sankaruuden käsitettä palvelevaan rakkauteen ja uhrautumiseen. Kristillinen usko kyseenalaistaa sankaruuteen liittyvän suosion ja kunnian tavoitteena. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Hyvät teot on tarkoitus salata.
Tarvitseeko sankaruuteen pyrkiä?
