Kirjoittanut
Tarinapappi, ikonitohtori, isä- ja aviomies.
Tässä kirjoituksessa arvostelen Aulikki Mäkisen toimittamaa kirjaa ”Tulevaisuuden sanat – kirkko kolmannella vuosituhannella” (Kirjapaja 2021). Valitsin kirjan, sillä sen takateksti puhuu ruumiillisuudesta, ihmeistä ja kauneudesta. Tosiasiassa kirjan tekstit ovat feminististä valtakritiikkiä.
Otsikkoni on Apulannan laulu. Vastalääke.
Johdannossa Mäkinen saattelee kirkkoa postmodernin lihapatojen ääreen. Uusi on hyvää, vanha pahaa. Yksinkertaistus perustuu väärään dilemmaan: jos kirkko ei pynttäydy postmodernia varten, se tekee sen modernin vuoksi. Johdanto on enteellinen: liberaaliteologian peitsirivit taantumuksen aaveita vastaan nostavat sillan myös Jumalan läheteiltä.
Outi Lehtipuu pohtii sisäänsä sulkevan raamatunkäännöksen ihannetta. Hänen myönteinen esimerkkinsä on UT2020-käännös, missä Paavalin ”veljet” on muodossa ”veljet ja sisaret”. Lehtipuu huomaa, että patriarkaalisuuden leikkaaminen Raamatusta saisi sen kirjoittajat älähtämään. Kaiken kukkuraksi ilmaus ”veljet ja sisaret” sulkee ulkopuolelle muut sukupuolet. Sukupuolineutraali käännös auttaa, mutta silloin naisesta [sic] tulee jälleen näkymätön. Lehtipuu ei problematisoi muumimammametodiaan siinä mielessä, ettei ihan jokaista hattivattia kannata halata.
Artikkeleita leimaa annetussa kielessä ja opissa pitäytymisen ja uusien ihanteiden välinen jännite. Välilä sillanrakennus menneisyyteen näyttäytyy liian haastavalta. Kirjoittajat sivuuttavat patapatriarkaalisen jumalanpalveluksen ilmeisesti siksi, ettei sitä voi kieltää eikä vahvistaa.
Elina Hellqvistin kuutamouinti on sekava ja konservatiivinen liputus kirkon moniäänisyyden puolesta kansankirkon pelastamiseksi. Moniäänisyys on itseisarvo, joka paalutetaan relativismilla: totuuden pilvilinna kohoaa saavuttamattomiin yhtä pätevien tulkintojen vertaillessa kiikarien hintoja. Silti Hellqvist vetää kärryllään kalkkiviivat legitiimin kristinuskon pelikentäksi. Norsunluutornissa katse jumittuu vastakkainasetteluihin, jotka ovat enemmän mielikuvitusta kuin totta. Hellqvist ei huomaa liputtavansa itse omaa oikeaa totuuskäsitystään, saati kirkossa ja yhteiskunnassa alati kasvavaa yksiäänisyyden painetta. Artikkelin ympäripyöreä lopputulema: jokaiselle jotakin.
Terhi Paananen etsii ihmislähtöistä ja elämän makuista kieltä kristilliselle liturgialle ja rukoukselle. Teksti tarjoilee konvehteja ja onnistuu feminismin sapluunasta huolimatta kutomaan kristillisen tradition langoista paidan tämän ajan ihmiselle. Ilmaukset Isä ja Herra saavat hyväksynnän reunahuomautuksilla.
Eero Jokelan mukaan kirkon on seurattava tämän päivän hengellisiä trendejä. Näitä edustavat mm. pyhiinvaellukset, hiljaisuuden jooga ja mindfulness sekä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kertosäkeet. Patriarkaalisuus, hierarkiat ja opillisuus aiheuttavat jäsenkadon kirkon ovista. ”Ulos tällainen!” Jokela huutaa – ja käy muina miehinä pohtimaan inkarnaation ja kolminaisuusopin saloja. Yritys erottaa uskonto hengellisyydestä muistuttaa taikatemppua, missä nainen sahataan kahtia. Nyt temppu päättyy maailman ja Jumalan valtakunnan samaistamiseen. Näin muuraamme Baabelin tiiliseinää synnin, ristin ja evankeliumin varalta Pink Floydin sanat huulillamme.
Ei ole vaikea keksiä, minne sylttytehtaalle meidän tusinateologien jäljet johtavat. Tunnetko sinäkin jo Haloo Helsinki! -yhtyeen Lady Dominan ruoskansivallukset selässäsi?
Mika K T Pajusen artikkeli eri aikojen jumalakuvista onnistuu vapautumaan modernin ja postmodernin sekä konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välisestä dikotomiasta. Muuttumattoman ja järkikeskeisen jumalakuvan vastapuoleksi kehittyi eksistentiaalisesta hädästä kumpuava käsitys poissaolevasta Jumalasta. Kultainen keskitie on läsnäoleva Jumala sekä riittien ja myyttien keskiaika, jonne löytää ”toisen naiiviuden” kompassilla. Pajunen huomaa, että apologialla, kärsimyksen jumalanpimennyksellä sekä kokonaisvaltaisella mystiikalla on toisiaan täydentävä tehtävä.
Mikko Malkavaaran, Minna Hietamäen ja Aulikki Mäkisen artikkelit kirkkohistorian aatemurroksista, ekumeniasta ja piispuudesta ovat asiallisia. Toisaalta jutut kielivät siitä, että tulevaisuudessakin Suomen kirkossa tulee olemaan enemmän teologia kuin uskovia. Piispanvaalien moniäänisyysreseptillä sorvataan uurnasta noidan pataa. Auttaisiko, jos lukisimme Jeesuksen nuottavertauksen alusta loppuun?
Dialogia, sanoja ja tämän päivän tuntoja korostava kirja olisi voinut viettää aikaa muusikoiden, runoilijoiden ja maalarien jalkojen juuressa.
Jukka Hautala suorittaa patriarkalismille lääkärintarkastuksen. Nyt diagnoosi onnistuu: änkyräkin huomaa olevansa feministi kannattaessaan naisten äänioikeutta sekä elämää kodin ulkopuolella. Musteläiskätesti saa pohtimaan, onko tämän päivän feminismissä ja sen vastustuksessa jotain samaa kuin aikaisemmissa taisteluissa. Hautala ei tee itselleen näkötestiä. Hänen käsityksensä luterilaisesta ristin teologiasta vallan täydellisenä riisumisena vaikuttaa aavistuksen sumealta postmodernismilta. Silti hän kirjoittaa oikean silmälääkkeen reseptin postmodernin oikeaan taudinkuvaukseen: Jumala on herra ja palvelija.
Ilse Paakkinen kolisuttelee luurankoja perinteisen kristillisen sukupuoliateologian kaapissa. Kukkotappelussa Eero Huovista ja Miikka Ruokasta vastaan ei tee mieli lyödä vetoa voittajasta. Tekstistä on vaikea saada otetta, kun Paakkisen oma raamattuteologia rajoittuu lähinnä virheelliseen tulkintaan korinttilaiskirjeestä. Tekstin ansio on 1400-luvun naisteologin, Christine de Pizan kruunaus.
Päivi Vähäkangas hieroo teoksen perusongelmaa lukijan naamaan kirjan päätösartikkelissa. Hyvä on, uusi liittymäpaketti on parempi kuin vanha! Tässäkö on tulevaisuuden kirkon sanoma? Tässäkö kadonnut merkitys, evankeliumi ja Jeesuksen seuraaminen? Ajan hengen mukainen raamattuanalyysi poimii rusinoita pullasta. Onneksi sokea kanakin löytää jyvän: Paavalin efesolaiskirjeen avioliittoteologia lupaa miehelle ja naiselle keskinäisen rakkauden ja onnen. Tämä ei perustu sapelinkalisteluun, vaan kuuliaisuuteen ja keskinäiseen alistumiseen.
Kirjan mukaan tulevaisuuden kirkko on feministinen linnoitus. Kirjan lukemisen myötä myönteiset termit kuten dialogisuus, tasa-arvo ja kontekstuaalisuus alkavat epäilyttää. Lähtökohtien itsereflektio ja kritiikki jää liki olemattomaksi. Kirja antaa turhan yksipuolisen kuvan miesten ja naisten nykytodellisuudesta sivuuttaessaan esimerkiksi kirkon työntekijöiden naisistumisen, uhkaavien seksuaali- ja sukupuolikäsitysten ulossavustamiset ja vetoisat deittisovellukset.
Nimestään huolimatta kirja ei käsittele sanan teologiaa. Siksi muistutan tässä, että lääke on myrkky sekä Platonin apteekissa että Jumalan valtakunnassa. Emmekö siis joisi maljamme pohjaan saakka?
Pappina ymmärrän hyvin, jos sisään sulkeva kansankirkkomme tuntuu entistä ulossulkevalta nuoren ja vihaisen miesuskovan rinnassa. Kuuluuko tulevaisuuden sanoissa Kristuksen ääni?
