Kirjoittanut
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja entinen europarlamentaarikko.Muistan, kuinka noin kolmekymmentä vuotta sitten jouduin uskonnolliseen kriisiin siksi, että Jumala ei vastannut rukouksiin. Olin masentunut ja tyrmistynyt siitä, että ihminen, joka vilpittömästi etsi Jumalalta apua ja laittoi koko elämänsä hänen varaansa, jäikin hätäänsä, ja vastausta vaille.
Tuo ihminen en ollut minä. Se oli ystäväni.
Tulin kotiin hänen luotaan järkyttyneenä. En halunnut sytyttää edes valoja. Istuin pimeässä, tuijotin ulos katuvaloja ja mietin, miksi. Miksi ihminen jätetään yksin? Rukoilin ja kysyin, mitä tästä olisi ajateltava ja menin itkien nukkumaan
Näin koko yön unia. En voi kertoa mitä näin ja kuulin, mutta herätessäni ymmärsin ongelmani. Ja tein erään lupauksen.
Kriisini, niin täysin aito kuin se olikin, ei ollut reilu. Olin loukkaantunut Jumalalle. Ongelma oli siinä, että Jumala ei voinut lohduttaa. Miksi? Siksi, että en ollut loukkaantunut käytännössä vaan teoriassa, en omasta puolestani vaan toisen. Jos Jumala lohduttaisikin häntä, mitä minä siitä tietäisin? Jatkaisin uskoni menettäneenä?
Ymmärsin, että Jumala ei lohduta mielikuvitusta. Hän saattaa olla elävä Jumala ja lohdutuksen Jumala, mutta mielikuvituksen Jumala hän ei ole sanonut olevansa. Jos kriisini perustuu siihen, mitä toiselle on tapahtunut tai siihen, mitä pelkään tulevaisuudessa, miten hän ylipäätään pääsisi luokseni? Miksi menisin tuomariksi sivusta päin, loukkaantuisin asiassa, jossa en ole osapuoli?
Itse asiassa minusta alkoi tuntua, että merkittävä osa länsimaisesta teologiasta on sivustakatsojan teologiaa. Teoriassa solidaarista ja oikeutettua, mutta käytännössä eliitin loukkaantuneisuutta. Miten niin eliitin? Siksi että jos ei ole kärsimyksen ja hylätyksi tulemisen osapuoli, ei ole maksanut tuskan hintaa.
Lupasin siksi sen, että niin vaikeaa kuin elämä ilmeisesti onkin, en pety häneen kenenkään toisen puolesta kuin omastani. Sillä mikään muu ei olisi reilua.
Tätä lupausta on koeteltu. Olen nähnyt aivan hirveitä, aivan sietämättömiä asioita työmatkoillani. Sisareni ja veljeni maailmassa kärsivät enemmän kuin kestän ajatella. Eikä minulla ole mitään vastausta siihen. Tai on, yksi.
Se on ajatus, että vastausta on haettava sanojen takaa, jotta meistä itsestämme tulisi osa vastausta. Kristinuskon vastaus kärsimyksen ongelmaan ei olekaan joukko selityksiä, vaan persoona, ihmiseksi tullut Jumala, joka astui taivaasta alas surkeuteemme.
Tällainen vastaus kipuun ja kärsimykseen ei ole helppo ja kevyesti lausuttava vastaus – sitä on vaikea ohittaa. Älä katkeroidu vaan tee jotain, haastaa ristille joutunut Jumala. Ja jos haluan kysyä, miksi hän sallii niin paljon kärsimystä vaikka voisi tehdä sille jotain, paras olla varovainen: hän saattaa kysyä samaa minulta.
Ehkä joskus saan selityksiä kysymyksiini. En tiedä. Mutta sillä aikaa, tiedän mitä minulta halutaan: etten loukkaannu ja lamaannu, vaan olen osa sitä toimivan rakkauden perhettä, jossa kannetaan toistensa kuormia, itketään itkevien kanssa ja iloitaan iloitsevien kanssa.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Askel-lehdessä.
