Kirjoittanut
Tunnet varmaankin ihmisiä, jotka ovat innostuneet jostakin asiasta niin, että kaikki muu tuntuu olevan heille vähämerkityksellistä. Ärsyttäväksi tilanne menee, jos innostus menee niin pitkälle, että he eivät arvosta ihmisiä, jotka ovat innostuneet jostakin muusta.
Taipumus luokitteluun ei taida olla kaukana kenestäkään meistä. On tietysti selvää, että meissä on piirteitä, jotka ovat leimaa-antavia meille. Iso haitta luokittelusta tulee silloin, jos leimaamme toinen toisemme omien ”keppihevostemme” mukaan niin ahtaasti, ettei kenelläkään ole lupa olla enemmän kuin antamamme leima sallii.
Oletko karismaatikko, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja, mietiskelijä, pyhityksen korostaja, evankeliumin ja parannuksen saarnaaja vai kasvatuskristillisyyden kasvatti? Mihin traditioon kuulut? Ketkä ovat esikuviasi?
Apostoli Paavali ihmetteli aikanaan silloista henkilöiden mukaan tehtyä luokittelua: ”Minä olen Paavalin puolella, minä Apolloksen, minä Keefaksen, minä Kristuksen. Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?
Kaikkihan on teidän: Paavali, Apollos ja Keefas, maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva. Se kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1. Kor. 1:12,13; 3:21–23)
Seurakuntien soisi koostuvan ihmisistä, jotka antavat oman innostuksensa yhteiseen pöytään toisia arvostaen. Kun yksittäisen kristityn painotukset kuitenkin vaihtelevat elämäntilanteen ja uusien virikkeiden myötä, olisi varsin hyödyllistä, jos seurakunnassa olisi tilaa ammentaa
niitä koko laajasta kristikunnan kentästä.
Jotkut ovat innoissaan seurakuntaelämään löytämistään uudistuksista. Hyvä niin, ellei niistä tule sellaisia hengellisyyden mittareita, joilla päästään esittämään omaa erinomaisuutta.
Onko meillä uusia ideoita? On varmaan ainakin toimintakulttuurin tasolla. Kullakin sukupolvella on omaan aikaansa kuuluvia sovellutuksia. Paikallisen seurakunnan on löydettävä tarkoituksensa, tehtävänsä ja toimintastrategiansa tämän päivän maailmassa.
Mutta onko meillä varsinaisesti sellaisia uusia hengellisiä lähteitä, jotka tekevät meistä ainutlaatuisia. Voimmeko aateloida itsemme erityiseen hengelliseen luokkaan?
Vaikea meidän on tarjota jotakin periaatteellisesti uutta, on kyse sitten karismaattisuudesta, evankelioinnista, sosiaalisesta auttamistyöstä, hiljaisuuden viljelystä, ylistyksestä tai vaikka esirukouspalvelusta paastoineen. Kyllä kaikki virrat ovat alkaneet virrata viimeistään pääsiäisen ja helluntain aikoihin. Parasta ammentaa niistä kaikista. Ne ovat kristikunnan yhteistä omaisuutta.
Voimme kypsyä ja monipuolistua, vaikka lahjamme ohjaavatkin meitä palvelemaan jollakin tietyllä seurakuntakuntaelämän sektorilla. Omat keppihevoset on mukava laittaa oikeaan suhteeseen toisten keppihevosten kanssa. Ei ole mitään järkeä erikoistua yksipuolisuuteen.
