Kirjoittanut
Jokaiseen meistä on tallennettu tähtitieteellinen määrä digitaalista tietoa, joka on salakirjoitettu DNA:han neljällä molekyylillä, joiden alkukirjaimet ovat C, G, A ja T.
Mutta miksi ihmisen DNA-”tietokannan” koodissa on neljä symbolia? Morseviestinnän koodiksi riittää kaksi symbolia, piste ja viiva. Tietokoneille riittää 0 ja 1. Määrä on optimaalinen biologisen tiedon kryptaamista varten, sillä kolme tai kaksi kirjainta ei kestäisi kopiointivirheitä ja viisi veisi liikaa tilaa. Olemassa olevien noin kahdeksan tuhannen eläinheimon DNA-näytteet painavat vähemmän kuin hyttynen.
Jokaisessa solussamme on kaksi metriä DNA-koodinauhaa. Kussakin kahden metrin pituisessa molekyylien nauhassa on yhtä monta koodikirjainta kuin kirjaimia on 3 500 Raamatussa. Sinne on tallennettu ihmisen ”tietokanta”, joka ei siedä muutoksia, kuten Raamattukaan ei siedä kopiointivirheitä. DNA:n molekyylien järjestystä ei pidä muuttaa, sillä monet tämän tietokannan koodikirjaimista osallistuvat samanaikaisesti tuhansien eri tuotteiden ja toimintojen koodaukseen, riippuen koodin kulloisestakin lukusuunnasta ja -paikasta. Koodin sattumanvaraiset muutokset ovat vaarallisia, koska ne haittaavat tietokannan toimintaa ja niistä voi aiheutua syöpää ja sairauksia.
DNA:n tieto on tiivistetty kromosomeihin peräti 20 000-kertaisesti! Se on toteutettu kietomalla kahden metrin mittainen molekyylien ketju 30 miljoonalle nanokokoiselle proteiinikelalle. Näin kunkin solun tiedoston kokonaispituudeksi saadaan alle millimetrin kymmenesosa – toisin sanoen 3 500 Raamattua on tallennettu 0,09 millimetriin. Tällainen informaation taivaallinen tiivistäminen selittää, kuinka ihmisen rakennus- ja toimintaohjeet mahtuvat yhden hedelmöityneen munasolun DNA:han ja siellä, DNA:n ohella oleviin epigeneettisiin tiedostoihin, jotka toimivat solun ”käyttöjärjestelminä”.
Periytyminen ei ole pelkkää miehen ja naisen DNA:n siirtämistä jälkeläisille, vaan periytyminen on solullista. Epigeneettisten ”käyttöjärjestelmien” muodossa olevaa informaatiota, on hedelmöityneessä munasolussa DNA:n ulkopuolella valtava määrä. Pelkästään hermoverkkomme sähköpiirustuksessa on miljoona miljardia kytkentää, ja erilaisia soluja on aivoissamme tuhansia. Verkossa on soluja yhdistäviä hermosäikeitä miljoona kilometriä, ja verkon asennus – yksi kytkentä sekunnissa – veisi sähkömieheltä yli 30 miljoonaa vuotta.
Yhden ihmisen sisältämä DNA-tietonauha ulottuisi yli 20 kertaa Maasta Aurinkoon ja takaisin. Sama informaatio Raamattujen rivistönä 3 000 kertaa.
Miksi DNA-nauha on kiedottu 30 miljoonalle kelalle? Voit kuvitella minkälainen sotku ilman keloja syntyisi, jos solusi tumassa olisi sykkyrällä kahden metrin mittainen nauha, jossa on 3 500 miljoonaa molekyyliä. Näillä keloilla on myös toinen tärkeä tehtävä. Niiden rakenneproteiinien, histonien, aminohappoihin on koodattu tuhansia, tietokannan ulkopuolisia käyttöjärjestelmiä. Muita kryptattuja käyttöjärjestelmiä on soluissa myös geenien päällä ja erilaisissa RNA-molekyyleissä ym. Ihmisessä 24/7 tapahtuva tietojenkäsittely on päätähuimaavaa.
DNA-tieto on kryptattua, ja koodin salaus on purettava ennen käyttöä. Morsen piste ja viiva -koodinkin voi avata vain, jos salaus tunnetaan. DNA:n lisäksi, eri tavoin salattuja koodijärjestelmiä on biologiassa kolmatta sataa.
Näiden elämän koodien alkuperä on täysi arvoitus. Kokeilemalla – yrityksen ja erehdyksen avulla – niitä ei voi valita, koska molekyyleistä voisi teoriassa tehdä 1,5 kertaa 10 potenssiin 84 erilaista, kelvotonta koodia. Maailmankuulu tiedesäätiö, Royal Society (per. 1660), on tarjonnut koodien alkuperän selvittäjälle jo 10 vuotta sitten 10 miljoonan dollarin palkinnon. Rahat jäävät varmasti jakamatta, sillä molekyylit eivät tietenkään kykene suunnittelemaan kryptattuja koodeja, joilla voitaisiin tuottaa norsuja, appelsiineja tai ihmisiä. Molekyylejä ei kiinnosta kryptaus, vaan ainoastaan kemian lakien mukaan tapahtuva reagointi! Modernin tietämyksen valossa ei ole perusteltua epäillä taivaallisen Koodaajan olemassaoloa.
Viimeisen seitsemän vuoden aikana 400 lajia on kuollut sukupuuttoon, ja pian on ihmisen vuoro.
Mutta milloin elämä on koodattu? Elämme vihamielisessä ympäristössä, missä elämää uhkaa mutaatioita aiheuttava uv- ja taustasäteily, joka vastaa 120 keuhkoröntgenkuvan ottamista vuosittain! Tästä syystä elämän koodissa on oltava myös mutaatioita määräajan sietävä redundanssi eli koodiin on asennettu tiedon ylimäärä, joka edellyttää neljän koodikirjaimen käyttöä. Näin koodi voi toimia vihamielisessä ympäristössämme, mutta vain joidenkin vuosituhansien ajan.
Kryptatun koodin rakentaminen edellyttää tietenkin aineen ulkopuolista, ohjelmoivaa älyä. Salaus, eli kryptaus, tarkoittaa, että viestien tai tiedostojen sisältö koodataan siten, että ainoastaan valtuutettu taho voi tulkita sen. Selkokielinen teksti tai tuote on muutettu muotoon, joka näyttää siansaksalta tai tunnistamattomalta laitteelta. Vain hemoglobiini kuljettaa happea, ei sen DNA-koodi.
DNA-koodi — ihmisen tietokanta — ei siedä sattumanvaraisia virheitä. Virheet aiheuttavat enimmäkseen toimintahäiriöitä, sairauksia ja syöpää. Ihmiskuntaa piinaavat tuhannet, koodin mutaatioiden ja kopiointivirheiden aiheuttamat taudit, ja joka toinen meistä sairastuu syöpään. Tautitaakka lisääntyy tasaisen tappavalla tahdilla.
DNA:ta kopioi eräänlainen kirjoituskone. Se kopioi koodia symboli kerrallaan, tuhat molekyyliä sekunnissa — huippukonekirjoittajan tavoin — ja tekee vain yhden ”lyöntivirheen” miljoonaa koodikirjainta kohden. Tämä on kuitenkin aivan liikaa.
Tästä syystä soluihin on täytynyt ”tehdasasentaa” hyvin monimutkaisia lyöntivirheiden havainnointi- ja korjausmekanismeja, jotka korjaavat lähes kaikki, kullakin kopiointikerralla syntyneet, noin 3 500 ”lyöntivirhettä”. Korjaamatta jää kuitenkin aina 100-200 virhettä, jotka siirtyvät sukusoluissa jälkeläisten mukana seuraavalle sukupolvelle. Ihmiskunnan perimää kuormittaa jo yli 2 miljoonaa tällaista peittyvää kopiointivirhettä, ja ihmisen sukupuutto on tästä syystä jo varsin lähellä. Nykyään jopa 25 prosenttia pariskunnista tarvitsee lääketieteellistä apua lapsen saantiin.
Joka viikko sukupuuttoon kuolee yksi selkärankaisten laji, ja vauhti kiihtyy. Viimeisen seitsemän vuoden aikana 400 lajia on kuollut sukupuuttoon, ja pian on ihmisen vuoro. Asialle ole mitään tehtävissä, sillä ongelmaa ei voida ratkaista geeniteknologialla, koska miljoonia eri paikoissa olevia kopiointivirheitä on mahdotonta korjata.
Suvullinen lisääntyminen vie elämän sukupuuttoon, ei niinkään ilmastonmuutos. Kukaan ei tiedä, miksi suvullista lisääntymistä ylipäätään on olemassa, sillä naisten kannattaisi, monestakin syystä, lisääntyä partenogeneettisesti, komodonvaraanien tavoin. Näin he välttyisivät siittiöiden tuomasta kopiointivirheiden kuormasta, sillä mies tuottaa 150 miljoonaa siittiötä päivässä ja kopiointivirheitä on siittiöissä tästä syystä paljon enemmän kuin munasoluissa, jotka jakaantuvat vain hyvin harvoin.
Miten eläimet sitten reagoivat ilmastonmuutokseen? Galapagossaarten Darwininsirkut muuttavat ulkomuotoaan nopeasti, esimerkiksi alati muuttuvien suursäätilojen mukaan. Meteorologinen sääilmiö El Niño voimistaa monia ääri-ilmiöitä. Kuivuus lisääntyy. La Niña on päinvastainen kuin El Niño. Sateet alkavat, kasvit ja ravinto muuttuvat ja lintujen munista kytketään, lintujen epigeneettisestä käyttöjärjestelmästä, kuoriutumaan vahva- tai hentonokkaisia, kulloisenkin tarpeen mukaan. Sattumanvaraiset DNA:n mutaatiot ja luonnonvalinta eivät muutoksia aiheuttaneet, kuten tähän asti on luultu ja tällainen uusdarvinistinen tapahtuma olisi myös aivan liian hidas!
Eläimiin on ennalta ohjelmoitu nopea sopeutumismekanismi, joka on tallennettu epigeneettiseen ”käyttöjärjestelmään”, mistä tarvittava muutos kytketään nopeasti päälle, jotta eläimet eivät kuolisi. Muutokset toteutuvat edestakaisin – suursäätilasta riippuen.
Tämä nopea sopeutumismuuntelu aiheuttaa kuitenkin vakavan ongelman, joka edelleen vauhdittaa informaatiokatoa DNA:sta. Sopeutumismuuntelussa C ja G koodikirjaimet voivat muuttua A ja T koodikirjaimiksi. DNA:han asennetut virheiden havaitsemis- ja korjausjärjestelmät eivät tätä virhettä korjaa. Tästä seuraa, että kaikki suvullisesti lisääntyvät lajit ajautuvat vähitellen sukupuuttoon, jonka nämä tasaisesti kertyvät, korjaamattomat DNA:n virheet aiheuttavat.
Oliko DNA joskus virheetön? Tämä on ilmeistä ja se on helppo todeta soluille energiaa tuottavasta mitokondrio -soluelimestä. Mitokondrio on energialaitos, missä tuhannet dynamot pyörivät tuottaen meille ATP-polttoainetta. Näissä energialaitoksissa on oma DNA-koodi, jossa on 16 569 koodikirjainta (mtDNA). Ne periytyvät yksinomaan äidiltä ja tyttövauvalla on munasarjoissaan kaikki munasolut, joita hän tarvitsee hedelmällisen elämänsä aikana, niistä vain muutamia valmistellaan kuukausittain hedelmöitykseen.
Mitokondrioiden DNA-tutkimus paljasti, että kaikki ihmiset ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Olemme 99,9 prosenttisesti identtisiä. Eroamme keskimäärin vain 22 koodikirjaimen osalta. Koska erot ovat eri paikoissa, on helppo rekonstruoida ihmiskunnan esiäidin DNA. Yksi kopiointivirhe syntyy noin kymmenen mtDNA:n kopiointikerran jälkeen, joten kaikkien ihmisten yhteinen esiäiti eli noin 300 sukupolvea sitten. Miehen Y-kromosomista puolestaan voidaan todeta, että yhteinen esi-isämme eli noin 5 000 vuotta sitten. Kyseessä on helppo laskutoimitus, josta peruskoululainenkin suoriutuisi!
Kun eläinheimojen mitokondrioita tutkittiin, viisi miljoonaa verinäytettä vahvisti, että eläinheimot polveutuvat muutamista pareista, jotka elivät vain joitakin tuhansia vuosia sitten. Jos mitokondrioiden mitattu, tuman DNA:ta 20 kertaa nopeampi mutaationopeus huomioidaan, nämä parit, joista kaikki eläinheimot polveutuvat, elivät noin 5 000 – 10 000 vuotta sitten.
DNA-tutkimus on viime vuosina paljastanut tämän kaiken. Lisätietoja ja viitteitä on KM Tomi Aallon kanssa kirjoittamassani tuoreessa kirjassa Game over, Darwin! The Revolution in Origins Sciences (luominen.fi) ja Ihmisen lähtölaskenta on alkanut-blogissani.
