Luopumisen vaikea taito

Yksi ihmiselämän vaikeimmin opittavia asioita on luopumisen taito. Sitä jokainen meistä kuitenkin tarvitsee jossakin vaiheessa. Joudumme luopumaan omista vanhemmista, lapsista, ystävistä, työstä, asemasta, terveydestä, puolisosta – ja lopulta myös omasta rajallisesta elämästä. Luopumisen prosessissa tarvitaan oikeaa asennetta ja laajempien merkitysten ymmärtämistä.

Myös korkeasta virasta ja julkisesta asemasta luopuminen on monille vaikea askel. Se vaatii erityistä taitoa ja mielenlaatua. Eikä sitä ole aina helppoa löytää. Tämän olemme nähneet esimerkiksi Amerikan ja Valko-Venäjän presidentinvaalien yhteydessä.

Kuinka usein myös poliitikko, joka on tehnyt hienon yhteiskunnallisen uran, saattaa sen loppuvaiheessa luoda itse varjon elämäntyönsä ylle tai jopa tuhota arvostuksensa vain siksi, ettei osaa ajoissa luovuttaa. Hän voi koettaa puoliväkisin jatkaa uraansa merkittävänä poliittisena vaikuttajana esimerkiksi loikkaamalla toiseen puolueeseen tai perustamalla kokonaan uuden.

Samoin huippu-urheilija, joka on tuonut joskus Suomelle kunniaa kansainvälisellä menestyksellään, voi janota edelleen kansan ihailua ja julkisuuden valokeilassa olemista. Siksi hän ei osaa luovuttaa, vaikka kunto on jo rapistunut ja kisamenestys heikkoa. Vastaava ilmiö näkyy omilla areenoillaan myös monilla artisteilla, tv-tähdillä ja eri alojen yhteiskunnallisilla vaikuttajilla.

” On surullista seurata hengellistä vaikuttajaa, jolla ei ole enää tehtävässään mitään annettavaa, mutta ei myöskään realistista kuvaa omasta tilanteestaan.”

Luopumisen vaikeus tulee usein esiin myös seurakuntaelämässä. Erityisesti sen huomaa kristillisen toiminnan näkyvissä johtotehtävissä. On surullista seurata hengellistä vaikuttajaa, jolla ei ole enää tehtävässään mitään annettavaa, mutta ei myöskään realistista kuvaa omasta tilanteestaan. Hän ei halua luopua asemastaan ja antaa tilaa toisille. Vielä ikävämpää on kuunnella sellaista entistä seurakunnanjohtajaa tai muuta merkittävän tehtävän hoitajaa, joka on jäänyt ihailemaan omia saavutuksiaan, väheksymään nuorta seuraajaansa ja nakertamaan sivusta häneen kohdistuvaa luottamusta.

Aikamme itsekeskeinen mediakulttuuri tekee osaltaan vaikeaksi monista näkyvistä ja omaa egoa ruokkivista tehtävistä luopumisen. Se synnyttää hengellisille vaikuttajille pakonomaista tarvetta pysytellä mediajulkisuudessa, vaikka tarpeellista sanottavaa ja taitoa ei enää olisikaan. Kun kristillinen mediapersoona aiheineen ja toimintatapoineen on kadottanut otteen ajanmukaiseen viestintään itse sitä ymmärtämättä, hänen toimintansa herättää enemmän sääliä kuin siunausta.

Luopumisen vaikeus tulee esiin kolmella tavalla: ihminen on liian sokea arvioimaan omaa toimintaansa, hänellä ei ole valmiutta omasta asemasta luopumiseen, eikä hän kykene siirtämään kokemuspääomaa toisille. Pahimmillaan tästä tilanteesta kärsii koko yhteisö.

Yksilötasolla luopumisen vaikeus liittyy usein psykodynaamisiin motivaatiotekijöihin. Jos ainoa itsetunnon perusta, ihmissuhteiden alue ja merkitysten lähde on kiinnittynyt tiettyyn tehtävään, siitä luopuminen tekee kipeää. On kuin jäisi yhtäkkiä tyhjän päälle vailla innostavia merkityksiä – ja se tuntuu ahdistavalta. Tämä selittää osaltaan myös niitä yhteisöllisiä kriisejä, jotka aiheutuvat usein siitä, että joku roikkuu tehtävässään liian kauan.

”Juuri luopumisen taito kruunaa hyvän työuran ja tehtävänhoidon.”

Mutta onneksi on olemassa myös taitavia luopujia. He ovat niitä eri alojen vaikuttajia, jotka ovat osanneet jättää tehtävänsä omaehtoisesti, tyylikkäästi ja oikealla hetkellä. Heitä ovat esimerkiksi merkittävän yhteiskunnallisen uran tehneet miehet ja naiset, jotka ovat itse ajoissa oivaltaneet, että nyt on sopiva vaihe siirtyä sivuun. Hyviä luopujia ovat myös pastorit, seurakuntien hengelliset vaikuttajat ja kristillisten järjestöjen johtajat, jotka ovat reilusti tunnustaneet, että oma osuus on nyt tehty ja on aika jättää vastuu muille. Ja sen jälkeen he ovat ryhtyneet tukemaan nuorempaa seuraajaansa.

Juuri luopumisen taito kruunaa hyvän työuran ja tehtävänhoidon. Päällimmäiseksi jää silloin aito arvostus ja kunnioitus – ei säälittävä rimpuilu tai epätoivoinen taistelu omasta asemasta. Tyylikkäällä sivuun jäämisellään ihminen osoittaa myös henkistä kypsyyttä.

Raamatussa esimerkillistä luopumisen taitoa edustaa esimerkiksi Mooses. Hän totesi ikäänsä vedoten, ettei pysty enää johtamaan kansaa. Mutta samalla hän antoi oman arvovaltansa seuraajan tueksi ja valoi tähän rohkeutta. Paavali ja Timoteus ovat puolestaan hieno esimerkki avoimesta ja kunnioittavasta vuorovaikutuksesta, joka teki mahdolliseksi myös kokemuspääoman tehokkaan siirtämisen. Ehkä Raamatun komein luopujahahmo on kuitenkin isä Abraham, joka kaikki tarpeelliset toimet suoritettuaan ”kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena”.

On viisautta tuntea omat inhimilliset rajansa. On arvokasta ymmärtää, ettei oma toimintakyky ja osaaminen välttämättä riitä enää uuden aikakauden haasteisiin. Ja on kunnioitettavaa taitoa osata luopua hyvissä ajoin ja hyvillä mielin.

Saksalainen ajattelija Martin Heidegger (1889–1976) on tehnyt filosofian piirissä tunnetuksi käsitteen Gelassenheit, joka tarkoittaa levollista luopumista tai antautumista – tai niin kuin hänen käyttämänsä termi on meillä suomennettu: silleen jättämistä. Juuri tällaista ”silleen jättämisen” taitoa tarvitaan usein luopumisvaiheessa. Se tarkoittaa levollista luottamusta siihen, että elämä jatkuu, toiminta kehittyy ja maailma menee aivan hyvin eteenpäin ilman minuakin. Ja jopa vielä paremmin ilman minua.

Toivotan kaikille turvallista ja Jumalan siunaamaa uutta vuotta 2021. Ja luopumisen taitoa niihin asioihin, joissa sitä alkavana vuonna eniten tarvitaan.

Lue lisää Radio Dein lähettämiä Leevi Launosen blogeja täältä.