Maaninen suhde Jumalaan

Ihmisen suhde Jumalaan on mitä mielenkiintoisin. Joskus vaikuttaa siltä, että ihmiset arvioivat maltillisesti ja objektiivisesti, onko Jumalaa olemassa, ja jos on, niin, kannattaisiko hänen kanssaan olla tekemisissä, jopa läheisessä suhteessa. Ja tietysti, entä jos Jumala on olemassa, niin sattuisiko hän olemaan kiinnostunut ihmisestä, ja eritoten juuri sinusta. 

Vuoden aikana olen lukenut kaksi romaania, joissa näitä kysymyksiä pohditaan. Mika Waltarin Felix Onnellinen ja I. B. Singerin Moskatin suku (ja myös Varjot Hudsonin yllä). Waltari kirjoittaa suomalaisesta Felixistä, jolla on pakonomainen, suorastaan maaninen, suhde Jumalaan. Hänellä on pakottava tarve kertoa Jumalasta muille. Felix ei voi vastustaa Jumalaa, ja häntä lähes riivaa tieto siitä, että Jumala etsii ihmistä, juuri sinuakin. Kirja on mielenkiintoinen näkökulma isoihin asioihin, ja eräiden ihmisten etsikkoaikaan 1950-luvun Suomessa. 

Isaac B. Singer kirjoittaa taas juutalaisista kohtaloista ja yhteisöistä Puolassa ja USA:ssa ennen Holokaustia ja Toista maailmansotaa. Kaikkien kirjan tapahtumien ja keskustelujen yllä leijuu vielä tuntematon katastrofi, holokausti, joka sitten suhteellistaa melkein kaiken, kaikki ihmisten pyrkimykset, teot ja ajatukset, ja myös uskon Jumalaan. Joka tapauksessa Singerin kirjoissa Jumala-kysymys on vahvasti esillä. Moskatin suku -romaanissa päähenkilö, Asa Heschel, on kunnioitetun rabbin poika. Asasta tulee kuitenkin maallistunut mies, agnostikko, joka rikkoo avioliittonsa, rikkoo ihmisiä, hylkää lapsensa, vaatii vaimoaan tekemään abortteja, pettää ja monessa mielessä epäonnistuu elämässään. 

 

Yksinkertainen totuus

Kirjan loppupuolella Asan ensimmäinen vaimo, Adele, jota Asa kohteli törkeästi, yrittää ymmärtää tuota ex-miestään:

Adelen mieleen tuli, ettei hän ollut saanut milloinkaan selville, mikä Asa Hesheliä kiusasi. Sekö, ettei hän ollut pystynyt luomaan ammatillista uraa? Ikävöikö hänen sydämensä jotain ihmistä? Hän oli kysymäisillään, mutta äkkiä hän tiesi: perimmältä olemukseltaan Asa Heshel ei ollut maailman ihminen. Hän kuului niihin, joiden on joko palveltava Jumalaa tai kuoltava. Hän oli hylännyt Jumalan ja siksi hän oli kuollut – elävä ruumis ja kuollut sielu. Adele oli hämmästynyt siitä, että tämä yksinkertainen totuus oli jäänyt häneltä käsittämättä niin pitkäksi aikaa. (Moskatin suku, 621.)

Veikkaan, että tämä “yksinkertainen totuus” on jäänyt myös meiltä monelta käsittämättä. Ihminen ei oikeastaan ole “maailman ihminen”, vaan kuulumme Jumalalle, meillä jokaisella on kutsumus palvella Jumalaa.   

Toinen Singerin romaani, Varjot Hudsonin yllä, kuvaa Puolan juutalaisten elämää USA:ssa 1950-luvulla. Päähenkilö, Grein, maallistuu ja yrittää elää ilman Jumalaa, mutta kerta toisensa jälkeen käy ilmi, että hän ei yksinkertaisesti tiedä, miten eletään ilman Jumalaa – mutta ei hän myöskään osaa elää Jumalan kanssa. (Varjot Hudsonin yllä, 113.) Grein pohtii, että Jumala on juutalaisille, ja oikeastaan kaikille maailman ihmisille, maaninen pinttymä, kompleksi, josta emme pääse eroon vaikka haluaisimme. 

Juutalaisille ajatus että Jumala oli hyvä ja oikeudenmukainen merkitsi elämän ydintä. Tahtoen tai tahtomattaan juutalaisen oli jatkuvasti selviteltävä välejään Kaikkivaltiaan kanssa: hän ylisti Jumalaa tai rienasi tätä, rakasti tai vihasi Häntä, mutta ei milloinkaan voinut vapautua Hänestä. Juutalaisilla saattoi olla vaikka mitä muita komplekseja, mutta Jumala-kompleksi oli hänen väistämätön kohtalonsa: hän pystyi yhtä vähän pääsemään eroon Jumalasta kuin omasta nahastaan, verestään, luuytimestään. Jos milloin juutalainen kuvitteli pakenevansa Jumalaa, hän todellisuudessa kiersi sokeasti kehää kuin muuli myllynratasta tai autiomaahan eksynyt karavaani. Oikeastaan tämä koski koko ihmiskuntaa. (Varjot Hudsonin yllä, 456.) 

 

Ihmisen ääni

Kirkkoisä Augustinus kirjoitti omaelämäkerrassaan näin: ”Sinä olet luonut meidät itseäsi varten ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa.” Kirkon piirissä on aina ajateltu, että ihmisellä on jano Jumalan puoleen, ja ainoastaan Jumala voi tyydyttää tuon rajattoman janon ja nälän. Kirkossa puhutaan, että ihminen on “Jumala-kykyinen”, millä tarkoitetaan, että Jumala on luonut ihmiseen kaipuun ikuiseen onneen, Jumalan puoleen. Jokainen ihminen kaipaa yhteyttä Jumalaan. Waltarin ja Singerin romaanit kuvaavat omalla tavallaan tuota Jumalan kaipuuta. Voidaan varmaan sanoa, että Waltari ja Singer molemmat kuvaavat aitoa ihmisen ääntä, joka kumpuaa sielumme sopukoista aina ja ikuisesti. 

Kirkossa vietetään nyt 40 päivän paastonaikaa. Vaellamme pääsiäistä kohti. Nyt on hyvä muistaa se “yksinkertainen totuus”, että sinua ei ole luotu “maailman ihmiseksi”. Sinut on kutsuttu Jumalan palvelijaksi. Katolilaisena kristittynä tämä tarkoittaa paastonaikana erityisesti sitä, että vahvistutaan uskossa. Selvitetään välit. Käydään ripillä. Saadaan synninpäästö. 

Yllä mainitut Singerin ja Waltarin kirjat muistuttavat siitä, että vaikka ihminen olisi kuinka paatunut ja vieraantunut Jumalasta, vaikka hän ei oikeasti tietäisi, miten elää Jumalan kanssa, niin silti, meissä on tuo Jumala-kompleksi, tuo maaninen jano, jota ei voi tyydyttää kukaan muu, kuin Hän, joka sen janon on meissä herättänyt.

———————

Julkaisen uutiskirjettä raamatunkäännöstyön parista. Liity tästä uutiskirjeen tilaajien joukkoon, niin saat kuulla enemmän siitä, kuinka Sana inspiroi.