Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Tässä elämässä melkein kaikki on minulle mahdotonta.
Minun oli mahdotonta syntyä tai synnyttää itseäni. Jos vanhempani eivät olisi minua saaneet ja elämääni vaalineet, en olisi olemassa. Jos minua ei olisi syötetty, juotettu, vaatetettu, sairaana hoidettu ja kaikin tavoin rakastettu, olisin kuihtunut pois.
Jos vanhempani olisivat päättäneet keskeyttää idullaan olleen elämäni, en olisi koskaan saanut parkaista tämän Telluksen ilmakehään. Sain kuitenkin olla toivottu, täysin omitta ansioitta. Sain syntyä ja kasvaa.
Ennen kaikkea jos Luojani ei olisi tahtonut luoda minun kaltaistani yksilöä, ei minua olisi koskaan edes siitetty. Minun oli mahdotonta ansaita luoduksi tuleminen. Sain kuitenkin saada alkuni Jumalan toivomana luomuksena.
Minun on mahdotonta ylläpitää elämääni. Toki voin aikuisena päättää, syönkö tai juonko. Toki voin vaalia tai olla vaalimatta elämää. Toki voin itse luoda elämälleni suotuisat olosuhteet tai tuhota kaiken.
Olen vapaa olento näissä päivittäisissä asioissa. Silti vapauteni ei ulotu siihen, pumppaako sydämeni tänään verta, virtaako aivoissani tänään sähkö tai täyttyvätkö keuhkoni tulevanakin yönä ilmasta.
Tätä kaikkea pitää yllä sama Luojani, joka minut loi.
Hän tietää ajan, kairoksen, jonka 1900- ja 2000-lukujen aikalaisena elän. Eikä hän hylkää sittenkään, kun ruumiini toiminnot päättyvät. Koituipa kohtalokseni sitten tämän rikki menneen maailman aneurysma, syöpä tai sikainfluenssa, kaikki ei pääty siihen.
Yhtä mahdotonta, nimittäin, kuin syntyä oli uudestisyntyä. Sekin tapahtui ylhäältä, jokapäiväisestä vedestä mutta täysin Pyhästä Hengestä. Sekin oli Jumalan luomistyötä, johon minä en kyennyt. Itse en osannut enkä ansainnut.
Minun oli mahdotonta edes haluta uutta jumalallista syntymää. Minusta, tämän maailman ihmisestä, kaikki on niin kuin on aina ollutkin. Minusta, tämän maailman kansalaisesta, on luonnollista, että synnytään mutta myös kuollaan, iloitaan mutta myös kärsitään, ollaan terveitä mutta myös sairastetaan.
En tiedä mitään siitä, miten täydellisesti asiat alun perin olivat. Ehkä aavistan siitä jotain, kun itken rakkaan poismenoa. Mutta äkkiä sellainenkin suru haihtuu ja elämä jatkuu.
Kun silmäni ovat näin kiinni siinä rikkonaisuudessa, mitä pidän luonnollisena, minun on mahdotonta myöskään haluta elää tätä ehyempää elämää. Minä, ”luonnollinen” ihminen, en halua enkä pysty. Tahdon vain jatkaa eteenpäin kuten ennenkin.
Jumala kuitenkin loi ja luo. Hän näkee mahdottomuuteni. Hän antaa itsensä alttiiksi sen takia, etten itse osaa.
Varovasti hän hautaa minut kuolemaansa ja lupaa yhdistää myös ylösnousemukseensa. Hellän isällisesti hän ei nuhtele, kun näen ristiriidan ”luonnollisen” ja lunastetun luonnon välillä. Hän ainoastaan tahtoo, että näen sen ja tunnen sen.
Hän kuitenkin myös tahtoo, etten jää itkemään toivottomana omaa mahdottomuuttani. (Sitä tahtoo ”luonnollisuuden” mestari.) Hän tahtoo minun näkevän hänen tuomitsemattomat silmänsä ja hänen mahdollisuutensa.
Hän tahtoo minun näkevän hänet minussa ja minut hänessä. Yhdessä ristillä. Yhdessä tuomiolla. Yhdessä juhla-aterialla.
Silloin minun mahdottomuudestani tuleekin se paikka, josta hänen mahdollisuutensa tekee asuntonsa.
Mahdotonta! Minun mahdottomuuteni onkin hänelle aivan mahdollista.
