Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksia”Väsyttää”, huokasi Midori-chan aamiaispöydässä klo 6.45, kun olin tervehtimässä hänen perhettään Tokiossa muutama vuosi sitten. Viittä vaille seitsemän piti 12-vuotiaan tytön lähteä tunnin kestävälle koulumatkalle ruuhkajuniin. Onneksi eräs koulutoveri matkustaa samoilla junilla, joten tytöt voivat käyttää matkansa juttelemiseen. Istumaan he pääsevät yleisissä kulkuneuvoissa äärimmäisen harvoin.
Isäänsä tyttö tapaa arkisin vain aamiaispöydässä. Kun isä tulee kotiin klo 23-01 välillä, on tytär jo unten mailla. Isä ja tytär kävelevät kuitenkin yhdessä aamuisin varttitunnin matkan asemalle. Se on molemmille tärkeä hetki. Äiti on ollut kotona koko Midorin elinajan. Vasta tyttären mentyä yläkouluun hän etsi itselleen osapäivätöitä.
”Väsyttää”, huokasi Midori-chan tullessaan koulusta viiden ja kuuden välillä. Heti perään hän kuitenkin lisäsi sanat, joita Suomessa kuulee harvemmin yläkoululaisen suusta: ”Koulussa on kyllä nykyään tosi kivaa!” Midori-chania kiusattiin ala-asteella, koska hän oli pinko. Kuudennella luokalla tyttö tuli kotiin iltaisin vasta yhdeksältä. Hän kävi näet ”jukussa”, iltaluokassa, jossa valmistetaan oppilaita yläasteen pääsykokeisiin. Sitten tyttö pääsikin sellaiseen kouluun, jossa kaikki ovat pinkoja, ja kiusaaminen loppui siihen.
Midori-chan on oikea ”yuutoosei”, mallioppilas: paras luokallaan, musta vyö karatessa, palkintoja uinnissa ja hyvä pianonsoitossa. Tyttö ei ehdi katsella telkkaria; hän lukee kirjoja, jos vapaata aikaa jää. Sunnuntaisin hän käy isänsä ja äitinsä kanssa luterilaisessa kirkossa. Siellä on onneksi muutama muukin samanikäinen nuori. Rippikoulun Midori-chan on jo käynyt, vaikka on vasta kahdentoista.
”Väsyttää”, huokasi Midori-chan tultuaan kotiin uimakerhosta kahdeksan jälkeen illalla. Syötiin siinä sitten yhdessä päivällistä. Kyselin tytöltä hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Midori-chan toivoo pääsevänsä lääketieteelliseen tiedekuntaan, koska tahtoo auttaa ihmisiä kriisialueilla Lääkärit ilman rajoja –järjestön kautta.
Kun suomalainen vieras heräsi seuraavana aamuna, oli Midori-chan lähtenyt jo kouluun – vaikka oli lauantai. Yksityiskouluissa pidetään näet vain yksi vapaapäivä viikossa. Kaksi yläkoulun ensimmäistä luokkaa käytetään varsinaisten oppiaineiden opiskeluun ja viimeinen luokka lukion pääsykokeisiin valmistautumiseen.
Pakko tunnustaa, että suomalaista vierasta väsyttää pelkkä japanilaisen koulutytön arkipäivän seuraaminen. Miten nämä ihmiset pystyvät kaikkeen tähän? Miten japanilaisten elinikä voi olla maailman korkein kaikesta tästä stressistä huolimatta? Niin, tekisikö suomalaisille nuorille hallaa, jos heiltäkin vaadittaisiin vähän enemmän työtä ja vaivaa koulussa ja kotona?
