Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.Lupasin käsitellä lisää matala- ja korkeakirkollisuutta. Lupauksen antamisen jälkeen jäin kuitenkin sormi suussa miettimään, mitä aiheesta oikeastaan voisi sanoa. Kysymyksen ruotiminen tuntuu hankalalta varsinkin sen jälkeen, kun sydämen pohjasta purnasin koko käsitteiden ja niiden vastakkainasettelemisen turhuudesta. Kansa kuitenkin vaati aiheeseen palaamista, joten pakkohan se on.
Nimitin itseäni jossain vaiheessa, vuosia sitten, matalakirkolliseksi. Minulle se tarkoitti silloin sellaisia asioita kuin: ”ei saa liikaa keskittyä sivuseikkoihin” ja ”ei niiden kynttilöiden lukumäärällä nyt niin väliä ole” tai ”ei se kaste kuitenkaan hyödytä jos ihminen ei usko”. Jälkikäteen arvioiden minun omalla kohdallani (en puhu nyt muista kuin entisestä itsestäni) kyse oli melko lailla negatiivisesti jäsentyneestä matalakirkollisuudesta. Matalakirkollisuus ei merkinnyt positiivista käyttövoimaa ja innostusta, vaan negatiivista ”karsintaperiaatetta”. Esim. tärkein asia, mitä kristityn täytyi kasteesta oppia, oli se, mitä se ei tee. Aika hassua, näin jälkikäteen ajatellen.
Vaan voisihan toki olla myös positiivista matalakirkollisuutta. Sellainen voitaisiin kuvata näin: ”Evankeliumi on niin arvokas ja hieno asia, että sen kärsii julistaa vaikka reikäisessä villapaidassa maitolaatikon päällä seisten työmaaparakissa!” Aidoimmillaan ja parhaimmillaan matalakirkollisuus on juuri tätä – evankeliumin ilosta ja lähetysinnostuksesta kumpuavaa positiivista toimeliaisuutta, jossa sana Kristuksesta vuotaa sunnuntaimessun ja kirkkorakennuksen ulkopuolellekin. Historiassa matalakirkollisuus liittyy juuri herätysten aikaan. Sana on saanut tuottaa hedelmää nopeammin kuin vakiintuneet korjuumenetelmät ovat ehtineet kerätä, ja siksi välillä on toimittu työmaaparakissakin.
Tällainen positiivinen matalakirkollisuus ei kuitenkaan ole päämäärä itsessään, vaan olosuhteiden synnyttämää. Sen lisäksi on näet olemassa myös eräänlaista itsetarkoituksellista matalakirkollisuutta, jossa matalakirkollisuus ei ole enää työn nopean leviämisen vaatimaa vapautta, vaan siitä on syntynyt oma traditionsa, joka on usein asenteissaan aivan yhtä tiukka kuin sen kritisoima ”muotoihin keskittyminen”. Pelkään, että siinä, mitä nykyään ”matalakirkollisuudeksi” nimitetään, on usein mukana juuri tällaista itsetarkoituksellista matalakirkollisuutta. Maitolaatikolle ja reikäiselle villapaidalle annetaan itseisarvo. Eräs vanhempi pastori, 60-luvun herätysten nuori, kuvasi tätä pilke silmäkulmassa todeten, että heille siihen aikaan melkein suurin ongelma oli se, että ihmiset kävivät kirkossa – niin syvään oli juurtunut opetus siitä, että ”ei kirkossa käyminen ketään pelasta.”
Itsetarkoituksellisuudeksi kehittyneessä matalakirkollisuudessa perusväite ”muodolla ei ole väliä kunhan sisältö on oikea” ei lopulta toimikaan, sillä juuri muotoseikat tulevat – nurinkurisesti – hyvin tärkeiksi. Tällöin ei ole enää kyse positiivisen matalakirkollisuuden vapaudesta, vaan eräänlaisesta ”antikorkeakirkollisuudesta”, joka on yhtälailla muotoihin keskittyvää, mutta käänteisellä tavalla. Albojen pitsikoristeet tulevat merkittäviksi – siis se, että sellaisia katolisia kauhistuksia ei kirkossa näy. Virkaurani lyhyydestä huolimatta olen jo nyt huomannut olleeni useammankin kerran tilanteessa, jossa muodot ”joilla ei ole väliä” ovatkin nousseet niin tärkeiksi, että niiden perusteella ratkotaan jopa seurakuntaan kuulumisen kysymyksiä. Monta kertaa olen kuullut viestin: ”Kyllä Luther-säätiötä voisi harkita, mutta kun me ollaan enempi matalakirkollisia…”
Mutta ehkä kyse on muustakin kuin alban pitsikoristeista? Matala- ja korkeakirkollisuus eivät lopulta ole pelkästään ulkoisia tapoja, siihen liittyy myös teologiaa – mitä uskomme ja tunnustamme. Osin kyse on saman tunnustuksen sisällä olevista mahdollisista painotuseroista, joissa joku painottaa enemmän toista ja toinen toista, kummankaan silti kieltämättä tai hylkäämättä tunnustuksen kokonaisuutta. Mutta on myös asioita, joissa liikutaan jo rajoilla. Onko papinvirka seurakunnassa Jumalan asettama vai pelkän inhimillisen harkinnan mukaan syntynyt vapaa järjestely? Saako lapsi kasteessa todellisesti synnit anteeksi ja uuden syntymän Jumalan lapseksi? Onko hengellisesti kuolleella ihmisellä mahdollisuutta ”antaa elämänsä Jeesukselle”? Sekä matala- että korkeakirkollisuudessa (huom, molemmissa!) esiintyy luterilaisen tunnustuksen ulkopuolelle meneviä käsityksiä ja opetusta, joita kuitenkin silitellään ja selitellään nimittämällä niitä ”painotuksiksi”. Aina kyse ei kuitenkaan ole pelkästään painotuksesta, vaan todellisesta teologisesta erosta.
Tästä kirjoituksesta ei oikeastaan pitänyt tulla näin kriittistä. Lukijan on hyvä muistaa, että aikomukseni on myöhemmin kirjoittaa korkeakirkollisuudesta varmaan yhtä kriittinen teksti. Olenkin liikkeellä sillä ajatuksella, että korkea- ja matalakirkollisuus eivät kumpikaan ole puhtaaksiviljeltyinä hyvä asia. En kuitenkaan esitä ”keinulautamallia” näiden kahden välille, vaan koitan löytää jotain kokonaan muuta. Ehkä sinnekin asti joskus päästään.
