Kirjoittanut
Kirjailija-luennoitsija, jonka sydän sykkii evankeliumille, parisuhteelle ja isovanhemmuudelle.Lentokentällä väkeä piisaa. Kansaa on menossa kohti pohjoista Suomea, Lapin rauhaa ja sen tarjoamia huikeita elämyksiä. Tervetuloa tähän onnellisten ihmisten maahan, missä etelän raskas rytmi ja pohjoisen leppeä meno sekoittuvat. Joulupukkikin on jo ennakkoon varautunut ja valmiina tervehtimään yhtä leppoisasti kuin omassa lapsuudessanikin. Tosin täällä hän tarvitsee paljon kielitaitoa. Matkaajan silmäni näkevät paljon. Huomaavat perheiden keskinäisen viestinnän mukavauuden tai hankaluuden. Pariskuntien ilmeiden lämmön tai viileyden. Eri kultturien käyttäytymiserot ja rikkauden. He kaikki ovat lähimmäisiäni ja tänään rukousteni kohteina. Herra kyllä tietää, missä oikeasti mennään. Herralla on jokaisen kohdalla kutsu tulla kotiin. Ei maksa mitään, ei tarvitse ostaa uusia kamppeita, eikä tarvitse olla yhtään erähenkisempi kuin on. ”Rukoilkaa lakkaamatta”, sopii myös lentokentälle. Siunaus on paljon enemmän kuin vain jonkinlainen toivotus. Se on Jumalan suomaa hyvyyttä, menestystä, varjelusta ja armoa. En tunne teitä kanssamatkaajat, mutta tiedän, että Jumala rakastaa teistä jokaista. Tässä koen olevani taivaan valtakunnan äänetön lähettiläs tärkeässä tehtävässä, jonka merkitys selviää kenties vasta myöhemmin kunkin kohdalla. Näin oma odotusaikakin sujuu sukkelammin ja erittäin mielekkäästi..
Miten ollakaan kahvittelupöytämme lähelle tulee joukko komeita kaljupäisiä sotapoikia. Ollaan pohjoisessa, kenties he ovat vaativissa tehtävissä rajajääkäreinä. Nuoria miehiä, joiden varaan me boomerit laitamme toivomme maamme suhteen. Muistan oman isäni kertoneen Lapin sodan vaiheista ollessaan itse nuorena sotilaaana niissa maisemissa.
Kun lopulta eroamme tahoillemme, toivotan sydämeni lämmöllä heille kaikille Jumalan siunausta.
Mieleen nousee välittömästi hiljainen rukous näiden sotapoikien puolesta ja kun aikaa on, rohkenen aloittaa keskustelua. Löytyy heti yhteys, pojat haluavat kertoa tämänhetkisistä mielenkiintoisista tehtävistään sekä ylipäätään elämästään ja unelmistaan. Tässä kohtaa on etuoikeus olla isoäiti. Tulen kohdatuksi, heillä on kysyttävää ja he kuuntelevat. Kun olemme kartoittaneet maailman ja maamme isoja haasteita, lähestytään henkilökohtaisempia asioita.
Isoäitinä maineeni on mennyt jo aikoja sitten eli ei ole noloa eikä mitään pelättävää alkaa kertoa elämän isommasta johdatuksesta. Kerron oman elämäni moniulotteisista käänteistä ja yllätyksistä ja varmuudesta, että on jotain enemmän ja suurempaa, on olemassa johdatus. Rohkaisen heitä laittamaan kädet ristiin ja pyytämään johdatusta, kun asiat eivät mene haluamallaan tavalla, ovet sulkeutuvat ja kyselee tulevaa suuntaa. Kukaan heistä ei katso ohitseni eikä kieroon, vaan silmiin. Joku kyselee kristillisistä yhteisöistä, joku tunteen jonkun, kuka mitäkin tällaisen keskustelun edetessä. Kun lopulta eroamme tahoillemme, toivotan sydämeni lämmöllä heille kaikille Jumalan siunausta.
Olin oikeastaan matkalla naistenpäiville, se oli työtehtäväni ja kutsumus, mutta tilanne sai tuoreen uuden käänteen. Se kertoi minulle, miten matkailu avartaa hengellisesti, kun uskallan heittäytyä johdatuksen varaan. Kutsumukseni oli kohdata nämä nuoret miehet. Sekö olikin matkani olennainen tarkoitus? Ilmeisesti. Kiitollisena jatkoin matkaa, Jumalan näkymätön käsi oli jälleen ohjaillut kohtaamisia, minä en olisi osannut valita paremmin. Minun näkökykyni on kapea ja siksi tarvitsen taivaallista tönäisyä.
Naiset odottivat, kuljiemme yhdessä pitkin Sovinnon siltaa, jolla kohtasimme itsemme, äitimme, miehen, lapsen, anopin ja miniän – ja Jumalan armolliset kasvot. ”Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen”, kuuluu jokaiseen päiväämme. Myös lentokentällä!
