Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Jos yliopisto-opinnoista on ollut mitään hyötyä niin ehkä sen verran, että se auttaa lukemaan asunnonmyynti-ilmoituksia. Ne kun vaativat hanakkaa sisältökritiikkiä.
”Monien mahdollisuuksien koti! Tästä voi vaikka tee-se-itse -mies jatkaa!” Monia mahdollisuuksiako? Mihin? Onnistumiseen ja viihtyisyyteen, vaiko stressiin, hermojen menetykseen ja loputtomiin remonttityötunteihin?
”Tämä on tilaisuus!” Niin varmasti on. Ehkä upeaan kotiin, tai sitten rahojen menetykseen ja yllättävään putkiremonttiin?
”Pientä pintaremonttia kaipaavalle ja siitä nauttivalle!” Voihan niinkin olla, että joku siitä nauttii. Tosin pieni pintaremontti tuskin koskaan on oikeasti pieni.
”Harvoin tarjolla! Tämä ei tule vastaan toiste!” No toivottavasti ei tule, se herättäisi jo epäilyksiä, jos samaa asuntoa myytäisiin kerta toisensa perään.
”Tästä mahdollisuus vaikuttaa ratkaisuihin itse! Harjakorkeuteen nostettu harkkotalo arvostetulla tontilla!” Taasko yksi avioerorakennusprojekti? Uskaltaisiko sellaisen edes ottaa kierrossa vastaan?
”Tässä talossa on erittäin kekseliäs pohjaratkaisu!” Pohja onkin tietysti positiivista, mutta entäs kaikki sen päälle rakennettu? Jos siitä ei ole mitään sanottavaa, mitä siitä pitäisi päätellä?
”Kylpyhuoneessa lavuaarin päällä kaunis peili!” Tätä en osannut edes kommentoida. Pitäisikö sillä perusteella ostaa talo?
Jos arkielämä tuntuu jotenkin haasteettomalta, kannattaa harkita talon ostamista. Tai asunnon. Jännitystä, läheltä piti -tilanteita, intohimoa ja kaipausta ainakin on tarjolla kotia etsivälle. Oman mukavuusalueen ylittämistä, sarvien kalistelua, reviiritaisteluita ja unettomia öitä. Jos ajattelee positiivisesti, se on mahdollisuus testata itseään, kokea hieman uudisraivaajahenkeä ja selvittää, miten rohkea ja ahkera ihminen sitä todella onkaan. Rohkea remontintekijä vai siisti sisustelija? Omaa kykyään kompromissien tekoon joutuu joka tapauksessa testaamaan.
Meille kävi yllättäen niin, että olemme kenties lainakelpoisia ennen kuin kuvittelimmekaan. Olin tuudittautunut ajatukseen, että tämä epämääräinen ja mihinkään kiinnittymätön nuoren perheen elämä jatkuu vielä hyvän tovin, mutta ehkä niin ei olekaan. Niinpä yhtäkkiä kesken kevätlumisateiden olemmekin tilanteessa, jossa selataan asunnonmyynti-ilmoituksia ja mietitään, kummalla on väliä: tunnelmallisella kakluunilla vai toimivalla kodinhoitohuoneella. Lyhyen analyysin perusteella tuntuu siltä, että asunnonostoon täytyy suhtautua hyvin raamatullisesti:
a) Ensin on istuttava alas arvioimaan sekä rahat että kustannukset. Rahalla saa lähinnä remonttikohteita, ja on mietittävä, mikä on unelmien hinta. Montako vuotta tiukkaa remonttia olisi tehtävä saadakseen aikaan sisustuslehtien seesteisen harmonian? (Luuk. 14:28-29)
b) On oltava viaton kuin kyyhkynen ja viekas kuin käärme. Kaikki on tutkittava, hirsirunko testattava, perustus nuuskittava ja lämmityskulut vakoiltava, ja sen jälkeen ostopäätös pitää tehdä vaikka yön pimeinä tunteina ja tingittävä hyvällä pokerinaamalla vielä hintaa, mutta vilpittömän hyvässä hengessä. (Matt. 10:16)
c) Täytyy päättää, millaiselle kalliolle haluaa rakentaa, sillä hiekalle rakentamisestahan nyt ei tule mitään. (Matt. 7:24-27)
Tämä viimeinen ennen kaikkea on valvottanut minua jo nyt illalla niin, että uni on tullut vasta kahdelta yöllä irtokarkkikourallisen syömisen jälkeen (mikään ei nukuta niin kuin hiilihydraatit vatsassa). Jos me voisimmekin ostaa vain jonkun asumiseen käyvän kiinteistön, olisi kaikki helpompaa. Mutta me etsimme kotia. Ja se tekee asioista niin kovin syvällisiä.
Olen yhtäkkiä syvällä elämisen peruskysymyksissä. Suorastaan ihmisen olemisen syvissä peruskysymyksissä. Unelmien, toiveiden, tarpeiden ja tulevaisuuden ristiaallokossa, jossa ajatukset karkaavat vuosien päähän. Voi kunpa riittäisi, että pohjaratkaisu on kätevä ja lavuaarin päällä on nätti peili. Nyt on kuitenkin mietittävä, millaisen elämän me haluamme.
Tajusin tämän katsellessani Poikaa, joka mistään tietämättömänä pureskeli kirjankansia lattialla. Hän rakentelee hissukseen itsellensä sisäistä maailmaa. Millaiseksi se mahtaa muodostua? Mitä me haluamme hänelle tarjota? Millaisten seinien sisällä haluan hänen rakentavan ensimmäiset lapsuusmuistonsa? Millaisessa ympäristössä haluan hänen kulkevan? Mistä kuvista hänen sielunmaisemansa rakentuvan? Se rakentuu joka tapauksessa, ja muokkaa häntä.
Äitini on kotoisin Saimaan rannalta, virtaavan veden ääreltä, kallioisten rantojen ja syvien vesien maasta. Maatilalta, peltojen keskeltä, paikasta jossa mummo loukutti mattoja mattopuilla aitan ylisillä ja lypsi lehmät niityllä. Sen seurauksena äitini on aina kaivannut veden äärelle. Tyyneen veteen sammuva kesäaurinko koivunoksien välistä, veden ääni rannan kiviä vasten ja iltalinnut saarissa ovat hänen sielunsa maisemaa, hänen muistojensa syvä kuva. Hän on sellainen, joka istuu ja katsoo ja miettii, sellainen jonka sisimmässä liikkuu sama syvä vesi, hiljaa ja vakavana, huuhtoo ajatusten rannat ja vie hänet syvälle ja saa ymmärtämään. Sellaiseksi hän kasvoi.
Isäni on kotoisin pikkukaupungista Hämeen ja Varsinais-Suomen rajalta. Kansakoulunopettajien lapsena hän leikki koulun pihamaastossa, juoksi kapearaiteista kiinni ja matkusti junan perässä salaa juna-asemalle asti. Tunsi joka kadunkulman ja mutkan, pienen joen rannat ja tehtaan miljöön. Ja lähiseudun lintumetsät, kosteikot ja rannat. Hänen sielunmaisemaansa ovat puutalot, sumu aamulla pienten järvien rannoilla, lehtimetsät ja marjapensaat koulun pihalla. Hän on sellainen joka etsii polkuja, menee tuntemattomaan maastoon, kiipeää korkealle ja tuntee tiet. Sellaiseksi hän kasvoi.
Fyysikko on kotoisin pienestä varsinaissuomalaisesta kirkonkylästä. Hän tuntee pyöreät korkeat mäet, vanhat meren saaret. Ja meren rannat, purjehtijaperheen yhteiset tunteet kuohuvissa aallokoissa, syväksi taittuvan taivaan elokuisen meren yllä, ensimmäiset syttyvät tähdet, meren tuulet ja kesyttömät syvyydet veneen alla. Hän on merta ja sileää kalliota, metsissä samoilua ja lämpimiä paikkoja kallioiden kämmenissä. Koko mies merta ja taivasta. Sellaiseksi hän kasvoi: sellaiseksi, joka katsoo horisonttia, tuntee merikortit jo sormillaan, ei pelkää tuntematonta säätä ja tekee itselleen tien, ellei sitä ole.
Me koostumme siitä, mitä meille on annettu. Tätä me kannamme. Kukin oman sukumme perintöä, vuosikymmenten yhteistä psyykeä, muistojen painoa. On tietyt talot, tietyt rantatiet, tietyt marjapensaat, tietyt puut, tietty historia ja tietty taakka, josta me koostumme. Itselle vieraat muistot, toisten kertomat, mutta rakkaat. Äidinmaito ja isänmaa, äidinkieli ja isän sanat, ja jossakin ne tietyt kodit, joista on lähdetty. Kodit, jotka joku osti, jotka joku rakensi. Kerrostalokaksio lähiössä tai sukutila maalla, ei sen väliä, mutta joku jollekulle rakas koti.
Kodissa tärkeintä on se, että sielu on siellä rauhassa. Kodin on oltava paikka, jonne mieli ja ruumis asettuu. Sen minä lapsilleni toivon: sellaisen paikan, jossa me pystymme pysähtymään, oli se sitten taajamaa tai umpimetsää, lähiötä tai pellonreunaa. Ja siksi minä tätä mietin. Mitä tahdon Pojalle? Minne minä hänet istutan, tämän vielä taittuvan taimen, ja missä hänestä voisi kasvaa luja puu? Tiedän vain että kaipaan puitten ääntä kotini lähelle, metsänreunan vihreää ovea, ilmaa ja avaruutta ja rauhaa. Sitä, että hänellä on maailma tutkittavanaan, ja että kodin ympäristö olisi jotenkin ihmisen sielun mittaista. Ja että elokuun öinä näkyisivät tähdet, ja käen kukunta kuuluisi eikä hukkuisi metelin alle.
Tätä kaikkea mietin ja tutkin. Ja yhtäkkiä koen haasteen painavana. Jostain syystä yön tunteina minun tulee koditon olo. Se on sitä, että on kahden kodin välissä: lapsuudenkoti on takana, ja omien lasten lapsuudenkoti vasta tulossa. Yhtäkkiä minun on oltava se aikuinen, se äiti, joka rakentaa toiselle kotia. Minun on oltava tuulensuoja, lieden lämpö, leivän tuoksu ja esiliinannauhat. Iltamyöhän siivous ja saunan lämmitys. Kaakao termarissa ja lumikoppuraiset lapaset patterin päälle kuivumaan. Minun on tultava toiselle kodiksi, minun valinnoistani, tunteistani ja teoistani rakentuu joka tapauksessa koti, Poikani ei sitä valitse vaan ainoastaan vastaanottaa, ja minulla on pelottavan paljon valtaa siinä, millaiseksi kotini teen. Tämän keskellä minua hieman kylmää: yhtäkkiä minut on asetettu elämän tuuleen suojaksi toiselle, ja se tarkoittaa sitä, että viima osuu minuun.
Mutta niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Se on vanhemman tärkein tehtävä. Niin teki mattoja kutova mummoni, niin teki virtaavaa vettä rakastava äitini, niin teki lintuja aamulla odottava isäni, niin teen minä. Kuljetan mukanani sukuni perinnön, nämä mielen kuvat, ja rakennan näillä haurailla käsillä räsymatoista ja kirjavista verhoista kodin jonnekin, jossa pienet taimet mahtuvat kasvamaan.
Tässä matkalla kotiin olen ehkä vasta kodin arvon ymmärtänyt. Riippumatta siitä, missä se on – puuvajassa, pensasmajassa tai kartanossa – on koti ihmiselle luovuttamaton. Hyvässä tai pahassa koti kulkee aina ihmisen mukana, sillä sen mittaiseksi me kasvamme. Jos turvallista kotia ei ollut, on ihminen pitkään kartanossakin koditon. Hyvässä kodissa kasvanut taas pärjää vaikka irtolaisenakin. Meihin jää sisäinen koti. Olen kiitollinen siitä kodista, joka minulla on ollut. Rukoilen kykyä rakentaa itsekin koti.
Kaikkein eniten minua kuitenkin puhuttelee tässä se, että tämä kodittomuuden tuntu taitaa sittenkin iskeä jonnekin pintaa syvemmälle minussa. Jos me jonkun katon päämme päälle saamme, on sekin kuitenkin vain väliaikaista. Kaipaan jotain sellaista, jota ei ole rahalla saatavilla – jotain paikkaa, jossa jokainen kiire sammuu ja rauhoittuu.
Ja minussa herää taas unelma. Siitä, miten kerran kaikkien matkojen jälkeen astuu porstuaan, vähän epäillen ehkä, mutta puistelee lumet takin kauluksesta pois. Laskee pakaasinsa lattialle, saa kengätkin viluisista jaloista irti. Arkailee ovella, mutta ennen kuin ehtii koputtaa, ovi avataankin, joku oli vastassa. Hämärässä tuvassa rätisee tuli, joku on sen sytyttänyt hellaan, ja se joku ottaa käsipuolesta ja vie istumaan, laittaa viltin harteille ja antaa kupin kuumaa käteen. Kaappikello tikittää, räsymatto lattialla on iloinen, takana tuuli ja myrsky ja sormet lämpiävät hitaasti. Miltä tuntuu tulla perille? Takaisin sinne, minne ei koskaan vielä päässyt?
Siitä unelmoin. Siitä kodista, joka on enemmän kuin äidin hyräily keittiössä, isän sanomalehden rapina, tai se tunne, kun jouluiltana nukahti kaikkeen turvallisuuteen ja enkelikellon ääneen. Siitä kodista, joka on aina enemmän kuin kaikki tämä. Koska sinne me olemme matkalla, eikä sitä meiltä viedä.
